Sananvapaus

Aika ajoin kysymys siitä mitä sananvapaus oikein on nousee keskustelun alaiseksi. Nykyään se on jokapäiväistä kun kaikki mahdollinen on ihmisen arkipäivässä läsnä. Kyse on siitä että erään henkilön aikoinaan lanseeraama ajatus tiedon valtateistä on luonut valtavan tieverkoston jolla ajetaan monin-kertaista ylinopeutta. Eikä kyse ole pelkästään siitä että ajettaisiin ylinopeutta, mitään liikennesääntöjä ei noudateta ja herää kysymys; onko niitä koskaan ollut edes olemassa. Tällaista tilanteessa unohtuu hyvin helposti se mitä sananvapaus pohjimmiltaan on. 

Julistus suvaitsevaisuuden periaatteista hyväksyttiin UNESCOn yleiskokouksessa 16.11.1995. Kerrataanpa aluksi mitä sen monellakin tavalla keskeisin kohta sanoo.

Ihmisoikeuksien kunnioittamisen periaatteen mukaisesti suvaitsevaisuuden osoittaminen ei merkitse yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden sietämistä eikä omasta vakaumuksesta luopumista eikä sen heikentämistä. Se merkitsee, että ihminen saa vapaasti pitää kiinni vakaumuksestaan ja hyväksyy sen, että toiset pitävät kiinni omastaan. Se merkitsee sen tosiasian hyväksymistä, että ihmisillä, jotka ovat luonnostaan erilaisia ulkomuotonsa, asemansa, puhetapansa, käyttäytymis-muotojensa ja arvojensa puolesta, on oikeus elää rauhassa ja olla sellaisia kuin ovat. Se merkitsee myös, ettei kukaan saa väkisin tyrkyttää näkemyksiään toisille.” (Ote dokumentista ”Julistus suvaitsevaisuuden periaatteista” (UNESCO:n yleiskokouksen 16.11.1995 hyväksymä.)

Mitä se tarkoittaa.

Edellä oleva UNESCO:n julistuksen ote kiteyttää erinomaisesti sen, mistä on kyse kun asetutaan puolustamaan sanavapautta ja yksilön oikeuksia suhteessa institutioihin kuten valtioon.

Ihmisellä Oikeus olla sellainen kuin on kunhan hän ei toiminnallaan aiheuta muille kärsimystä, vahinkoa tai uhkaa. Tämä mahdollistaa tiettyyn rajaan asti oikeuden poiketa valtavirran käyttäytymismalleista ilman, että se johtaa syrjintään. Jokainen saa pitää vakaumuksestaan kiinni mutta hän ei saa tyrkyttää sitä muille. 

Muille yksilöille pitää antaa mahdollisuus sisäiseen rauhaan ja vapauteen. Omia näkemyksiä ei tule myöskään esittää ja pakottaa muille. Sananvapaus ja suvaitsevaisuus eivät siis ole passiivista vaikenemista, vaan aktiivista tilan antamista erilaisuudelle ja totuudellisuuden vaatimista vallankäyttäjiltä.

Uskonnon harjoittaja tai intomielinen ideologian nimissä toimija ei aina ole sisäistänyt sitä mitä eräs länsimaisen ihmisen hyvin tuntema uskonnollinen toimija aikoinaan sanoi. Kehotus Antakaa valonne loistaa voidaan kääntää ketään häiritsemättömään muotoon ”antakaa vakaumuksenne” vaikuttaa.

Vakaumus on silloin autenttista olemista (UNESCO:n "oikeus olla sellainen kuin on”). Muinainen opettaja ei käskenyt ihmisiä esittämään jotain muuta, vaan antamaan oman sisäisen valonsa loistaa. UNESCO:n hengessä tämä tarkoittaa, että ihmisen ei pidä piilottaa identiteettiään, vakaumustaan tai erityisyyttään. Vakaumuksen näyttäminen on rohkeutta olla oma itsensä yhteiskunnan paineesta huolimatta.

Vakaumuksen tulee antaa houkutella, se ei saa pakottaa (UNESCO:n "ei saa väkisin tyrkyttää”). Vaikuttavan vakaumuyksen luonne on passiivisen aktiivinen: se loistaa ja näyttää tien, mutta se ei murra ovea tai pakota ketään seuraamaan. Tällöin kunnioitetaan muiden vapautta, se on esimerkki mutta ei ei väkivaltaista käännyttämistä tai toisten pilkkaamista.

Vakaumus voi paljastaa epäkohdat (UNESCO:n "ei merkitse epäoikeudenmukaisuuden sietämistä”.) jos yhteiskunnassa yhteiskunnassa tai instituutiossa on mätää, vakaumuksen valon loistaminen on sen paljastamista. Se on oikean protestoijan toimintaa, joka ei suostu vaikenemaan epäoikeudenmukaisuuden edessä.

Vastuu ja vaikutus kulkevat aina yhdessä. Suvaitsevaisuus on aina vastuuta, joka edistää ihmisoikeuksia ja rauhaa. Ihmisellä on aina velvollisuus tuoda oma ainutlaatuinen totuutensa esiin. Sananvapautta voisi siis luonnehtia omantunnonvapauden yksilöllisyyden puolustamiseksi. Asioista tulisi puhua niiden oikeilla nimillä, vaikka se aiheuttaisi hankausta instituutioiden kanssa. Vähemmistöjen ääntä pitää kuunnella. Kaikilla on oikeus tulla kuulluksi ja ymmärretyksi omana itsenään, mikä sivuaa sananvapautta oikeutena ilmaista persoonallisuuttaan ilman pakotettua muottia.

Sananvapaus ei näyttäydy itseisarvoisena huuteluna, vaan välineenä totuuden etsimiseen, hengellisyyteen ja inhimillisyyden puolustamiseen. Mitä sanotaan, sen pitäisi pohjautua tutkittuun tietoon. Tässä yhteydessä voidaan kysyä kuitenkin mitä voi sanoa kirjallisuuden ja taiteen keinoin. 

Sananvapautta tulisi lähestyä yksilön ja instituution välisen jännitteen sekä totuudellisuuden kautta. Avoimuuden ja vastuullisuuden vaatimus on nostettava ensisijaiseen asemaan. Suurten yhteiskunnallisten mahtien, kuten kirkon tai muiden instituutioiden, tulisi olla toiminnassaan yhtä avoimia kuin valtiovallan. Sananvapaus on väline, jolla yksilö voi vaatia vallankäyttäjiltä sisäistä etiikkaa ja läpinäkyvyyttä.

Oikeudesta erilaiseen ääneen on muistutettava aina ja säännöllisesti. Sananvapauden tulee  näyttäytyy oikeutena olla oma itsensä ja puhua suoraan ilman, että organisaation hierarkia tai normit vaimentavat yksilöä. 

Kirjallinen, taiteellinen ja henkinen vapaus on kaiken keskustelun lähtökohta. Sananvapauden nimissä toimivalta edellytetään eettistä selkärankaa. Sananvapaus on velvollisuus puhua totta silloinkin, kun se on epämukavaa.

Sananvapaus voidaan lopulta nähdä itsepuolustusmekanismina, joka suojaa yksilön oikeutta totuuteen ja aitoon vuorovaikutukseen byrokraattista tai institutionalisoitua hiljentämistä vastaan.

Oikeutettu protesti

Sananvapauden puolustamiseksi tarvitaan joskus ”profeetallista, jopa jyrkkää ja tinkimätöntä toimintaa. Profeetan merkitys käsitetään usein väärin ja niinpä on ehkä parasta korvata se toisella ilmaisulla joka on ”protestoija.” Perustelut tällaisen henkilön toiminnalle rakentuu kolmen keskeisen pilarin varaan

I Totuudellisuus voi mennä ohi konsensuksen. Totuus on tärkeämpää kuin instituution näennäinen rauha tai "hyvä henki". Profeetan tehtävä on perinteisesti ollut sanoa asiat suoraan silloinkin, kun se rikkoo vallitsevan sopusoinnun. Vääryyttä ei tarvitse sietää, vaikka vastustaminen aiheuttaisi konfliktin.

II Yksilön omatunto vs. järjestelmä. On lähdettävä näkemyksestä jossa yksilön sisäinen vakaumus on ylin auktoriteetti. Jos joku perustellusti kokee kutsumuksensa tai moraalisen selkeytensä velvoittavan häntä toimimaan, niin instituutioilla ei ole oikeutta vaimentaa tätä ääntä pelkän hallinnollisen mukavuuden vuoksi.

III "Erilainen" ääneenpääsy on oikeudenmukaisuutta. Itse systeemin pitäisi  puolustaa oikeutta "erilaiseen puhetapaan ja käyttäytymismuotoon". Jos jonkun jyrkkyys nähdään osana hänen autenttista persoonaansa tai tapana viestiä hätätilasta, kuten epäoikeudenmukaisuudesta, niin tälle on annettava tilaa. Jyrkkyys ei tällöin ole itsetarkoituksellista ilkeyttä, vaan välttämätön työkalu asioiden muuttamiseksi.

Protestoivan henkilön toiminnassa on oltava kuitenkin yksi merkittävä raja. Näkemyksiä saa tyrkyttää väkisin. Protestoija voi todistaa ja varoittaa, mutta hän ei saa edistää ja tukea sellaista toimintaa, joka pyrkii alistamaan muut tai riistämään muiden vakaumuksen vapauden.