Rousseaun ajatuskoe – taustat ja seuraukset. Vol 6. Mielikuvituksen vapauttaminen – Mitä uusi arkeologia meille opettaa?

 

Länsimaisessa yhteiskuntafilosofiassa ja historiankirjoituksessa elää edelleen vahvana Jean-Jacques Rousseaun vuonna 1754 esittämä myytti ihmiskunnan kehityksestä. Rousseaun mukaan ihmiset elivät aluksi vapaassa ja tasa-arvoisessa luonnontilassa, mutta asettuminen aloilleen, maanviljely ja kaupungistuminen synnyttivät vääjäämättä yksityisomistuksen, hierarkiat ja kuninkaiden pakkovallan. Rousseaun dogmi väittää, että monimutkainen yhteiskunta ja suuret yhteistyöhankkeet vaativat aina keskitetyn johdon ja alistussuhteet.

 

Tämä Rousseaun ajatuskoe oli kuitenkin tietoinen tosiasioiden sivuuttaminen, kuten sarjan aiemmissa osissa on osoitettu. Tässä kuudennessa osassa tuomme pöytään modernin arkeologian järeimmät ja massiivisimmat todisteet, jotka saattavat Rousseaun ajatuskokeen kestämättömälle pohjalle. David Graeberin ja David Wengrow’n esiin nostamat tutkimukset osoittavat, että ihmiskunnan historia ei ole ollut suoraviivainen polku vapaudesta orjuuteen. Ihminen on osannut järjestää elämänsä toisinkin.

 

Anatolian monumentaalisuus ilman valtiota: Göbekli Tepe

Kaikkein järein ja varhaisin empiirinen isku Rousseaun historiankuvaa vastaan nousee Kaakkois-Turkin maaperästä. Lähes 12 000 vuotta vanha Göbekli Tepe on maailman vanhin tunnettu monumentaalinen rakenne. Se on noin 7 000 vuotta vanhempi kuin Egyptin pyramidit tai Stonehengen kivikehät.

 

Alueelta on kaivettu esiin valtavia, kymmeniä tonneja painavia T-kirjaimen muotoisia kivipilareita, jotka on pystytetty massiivisiksi kehiksi ja koristeltu monimutkaisilla eläinhahmoilla. Rousseaulaisen logiikan mukaan näin valtavan, satojen ihmisten organisoitua työtä ja insinööritaitoa vaativan hankkeen pystyttäminen olisi vaativat keskitetyn valtion, kuninkaan ruoskan ja orjatyövoiman.

 

Arkeologinen data kuitenkin osoittaa, että Göbekli Tepen rakentajat olivat metsästäjä-keräilijöitä. He eivät tunteneet maanviljelyä, heillä ei ollut pysyvää asutusta, eikä minkäänlaista hierarkkista valtiokoneistoa tai hallitsijaluokkaa. Ihminen kykeni organisoitumaan massiivisiin monumentaalisiin hankkeisiin täysin vapaaehtoisesti, yhteisen kulttuurin ja rituaalin pohjalta. Sosiaalinen monimutkaisuus ja yhteistyö eivät vaatineetkaan alistumista ja vapauden menettämistä.

 

Tasa-arvoinen kaupunki ilman hallitsijoita: Çatalhöyük

Noin 9 000 vuotta sitten Keski-Anatoliassa kukoistanut Çatalhöyük antaa puolestaan tyrmäysiskun sille Rousseaun väitteelle, että aloilleen asettuminen ja kaupungistuminen synnyttävät vääjäämättä luokkayhteiskunnan.

 

Çatalhöyük oli aikansa mittapuulla valtava, tuhansien ihmisten tiivis urbaani asutuskeskus, joka kukoisti yli tuhannen vuoden ajan. Alueelta on kaivettu esiin satoja koteja, mutta sieltä puuttuvat kokonaan palatsit, kuninkaiden haudat, temppelit tai hallintorakennukset. Kaikki talot oli rakennettu suurin piirtein samanlaisiksi.

 

Hautalöydöt ja luiden isotooppitutkimukset paljastavat, että miehet ja naiset söivät samaa ruokaa ja elivät täysin tasa-arvoisessa yhteisössä ilman keskitettyä hierarkiaa, luokkajakoa tai keskusjohtoa. Se oli monimutkainen ja vakaa kaupunki, joka osoitti, että suuri ihmisjoukko voi asettua aloilleen ja elää sovussa ilman vallanpitäjiä ja lakeja.

 

Ukrainan ympyräkaupungit: Trypilljan megasitit

Kun siirrymme ajassa eteenpäin noin 6 000 vuotta taaksepäin nykyisen Ukrainan ja Moldovan metsäaroille, kohtaamme Trypilljan kulttuurin jättimäiset asutuskeskukset, kuten Taliankin ja Nebelivkan. Modernissa arkeologisessa tutkimuskirjallisuudessa näistä kohteista käytetään nimenomaan englanninkielisestä termistä johdettua ilmaisua megasiti.

 

Tähän käsitteeseen on päädytty kahdesta syystä. Ensinnäkin se kuvaa kohteiden poikkeuksellista kovaa kantoa ja massiivisuutta satojen hehtaarien alueella, mikä oli tuohon maailmanaikaan täysin ainutlaatuista. Toiseksi tiedemaailma tarvitsi uuden termin, koska nämä keskukset eivät sopineet perinteisen historiankirjoituksen määritelmään ”kaupungista”. Oppikirjoissa kaupungilla on aina tarkoitettu Mesopotamian tyylistä keskusta, jossa on kuninkaan palatsi, temppeleitä, byrokratiaa ja sotilaallinen johto. Koska Ukrainan löydöistä puuttui kokonaan tämä pakkovalta, niitä alettiin kutsua megasiteiksi – eli kaupungeiksi ilman valtiota.

 

Rousseaun teorian mukaan kymmenen tuhannen ihmisen pysyvä asuttaminen yhteen paikkaan synnyttää mekaanisesti hierarkioita. Trypilljan empiirinen todistusaineisto kuitenkin tuhoaa tämän oletuksen. Megasitit oli rakennettu äärimmäisen tarkasti harkitun, standardoidun ja modulaarisen suunnitelman mukaan: tuhannet talot oli asetettu valtaviin, samankeskisiin ympyröihin.

 

Tämän arkkitehtuurin merkittävin piirre oli sen keskusta. Kaupunkien sydämeen jätettiin tarkoituksella massiivinen, avoin pyöreä tila – suuri keskusaukio. Alueelta ei ole löydetty merkkiäkään yksittäisten hallitsijoiden palatseista, linnoituksista tai sotilaallisista keskusjohdoista. Sen sijaan ympyrärakenteen kehälle ja keskusaukiolle oli sijoitettu säännöllisin väliajoin suuria yhteisötaloja. Kaupunkien rakenne osoittaa, että päätöksenteko ja hallinto perustuivat paikallisiin neuvostoihin ja laajojen kansankokouksien vapaaehtoiseen vuorovaikutukseen. Nämä ihmiset pyörittivät monimutkaista maataloutta ja urbaania logistiikkaa satoja vuosia puhtaasti horisontaalisen yhteistyön voimalla.

 

Teotihuacán: Radikaali sosiaalinen asuntovallankumous

Meksikon laaksossa kukoistanut Teotihuacán tarjoaa puolestaan kaikkein laajimman ja poliittisesti tietoisimman esimerkin siitä, miten valtion autoritaariset rakenteet voidaan aktiivisesti purkaa. Noin vuonna 200 jkr. tässä massiivisessa, yli sadantuhannen asukkaan metropolissa tapahtui radikaali sosiaalinen kokeilu.

 

Kaupunki oli aloittanut historiansa tyypillisenä mesoamerikkalaisena hierarkiana: sinne oli rakennettu valtavia monumentteja, kuten Sulkakäärmeen pyramidi, ja varhaiset löydöt viittaavat sotilaalliseen eliittiin ja ihmisuhreihin. Mutta noin kolmannen vuosisadan alussa Teotihuacánissa tehtiin täydellinen suunnanmuutos, jota arkeologiassa kutsutaan urbaaniksi regeneraatioprojektiksi. Kaupunki luopui pyramidien ja hallitsijamonumenttien pystyttämisestä. Sen sijaan kaikki julkiset resurssit suunnattiin massiiviseen ja korkeatasoiseen sosiaaliseen asuntotuotantoon.

 

Kaupunkiin rakennettiin noin 2 000 muurattua, kalkkilaastilla ja andesiittikivellä viimeisteltyä asuntokompleksia. Nämä asunnot eivät olleet mitään köyhälistön slämmejä, vaan jokaisessa kompleksissa oli useita asuntoja, hienostunut lattiaviemäröinti, muuratut seinät ja omat avoimet sisäpihat. Lähes koko kaupungin monietninen väestö siirrettiin asumaan näihin laadukkaisiin ja suurin piirtein samanarvoisiin kortteleihin.

 

Teotihuacánin taide heijastaa tätä poliittista vallankumousta. Toisin kuin Mayojen tai myöhempien Atsteekkien taiteessa, Teotihuacánin seinämaalauksissa ja reliefeissä ei esiinny yksilöllisiä, nimeltä mainittuja kuninkaita, dynastioita tai hallitsijoiden palvontaa. Kuvasto on kollektiivista: seinämaalaukset kuvaavat usein samanarvoisia ja samankokoisia ihmisiä kävelemässä yhdessä, pitämässä toisiaan kädestä tai osallistumassa yhteisiin rituaalisia toimituksiin. Kaupunkiota johdettiin kaupunginosien omien neuvostojen ja laajempien edustuksellisten elinten kautta. Teotihuacán osoitti useiden vuosisatojen ajan, että sivilisaation huippua edustava suurkaupunki voi tietoisesti valita tasavaltalaisen ja tasa-arvoisen elintason ilman kuninkaallista pakkovaltaa.

 

Mielikuvituksen vapauttaminen

Mitä tämä uusi, massiivinen arkeologinen data meille opettaa? Se opettaa ennen kaikkea sen, että yhteiskunnalliset rakenteet ja hierarkiat eivät ole biologisen kehityksen tai sivilisaation väistämättömiä päätepisteitä. Rousseau oli  väärässä väittäessään, että kaupungistuminen ja aloilleen asettuminen vaativat aina vapauden uhraamista ja alistumista.

 

Kirjoituksen soundtrack: Bob Marley & The Wailers – Redemption Song

Tämän tekstin taustamusiikiksi sopii Bob Marleyn kaikkein pelkistetyin ja ajattomin vapauden julistus. Se on riisuttu, akustinen ja syvällisen rento kappale, jonka ydin tiivistyy Marleyn kuuluisaan kehotukseen vapauttaa oma mieli henkisistä kahleista (”Emancipate yourselves from mental slavery, none but ourselves can free our minds”).

 

Kun Marley laulaa itsenäisestä ajattelusta ja valmiiden historian myyttien hylkäämisestä, hän puhuu samasta asiasta kuin uusi tutkimus. Meidän on uskallettava vapauttaa yhteiskunnallinen mielikuvituksemme niistä vanhoista uskomuksista, jotka väittävät ihmisten yhdessä asumisen vaativan aina kuritusta, pakkoa ja hallitsijoita. Tämä laulu antaa levollisen taustan sille oivallukselle, että asiat ovat voineet olla – ja voivat edelleen olla – toisinkin. Siispä Redemption Song.

 

Kondiaronkin uskontokritiikki ja sen perintö. Rousseaun ajatuskoe – taustat ja seuraukset. Vol 5.

Tässä vaiheessa meidän on syytä pysähtyä edellisen neljännen osan jälkeen ja miettiä, mitä Rousseau jätti kertomatta – tai mitä hän ei halunnut eikä pystynyt kertomaan. Kun Rousseau suojeli omaa nahkaansa Pariisin sensuurilta ja muutti uuden maailman todellisuuden pelkäksi vaarattomaksi "ajatuskokeeksi", hän pimitti lukijoiltaan sen kaikkein polttavimman ytimen: wendat-päällikkö Kondiaronkin (1649–1701) raudanlujan, alkuperäisen logiikan.

 

Kun paroni Lahontan julkaisi nämä keskustelut vuonna 1703, Euroopan älyllinen eliitti kokikin shokin. Kyseessä ei ollut mikään eksoottinen "luonnonlapsen" ihmettely, vaan kylmä teologinen hyökkäys eurooppalaisen maailmankuvan ydintä vastaan. Tässä osassa pureudumme niihin Kondiaronkin pääargumentteihin, joista Rousseau vaikeni, ja arvioin, miten nämä uuden maailman radikaalit ajatukset ovat toteutuneet länsimaisessa yhteiskunnassa viimeisen kolmen vuosisadan aikana.

 

1. Pääargumentti: Kirjoitetun ilmoituksen looginen mahdottomuus

Kondiaronk iski suoraan kristinuskon perustaan: väitteeseen siitä, että Jumala olisi antanut ainoan ja ehdottoman totuuden kirjan muodossa yhdelle tietylle kansalle kaukana idässä.

Aate ja argumentti: Jos Jumala olisi kaikkitietävä, kaikkivoipa ja haluaisi kaikkien ihmisten pelastuvan, hän ei jättäisi totuuttaan pelkkien ranskalaisten esi-isien kirjoittamien paperilappujen varaan. Kondiaronk ihmetteli, miksi Jumala ei ilmoittanut tahtoaan suoraan kaikille kansoille, vaan vaati uuden maailman asukkaita uskomaan ulkopuolisten tuomaan kirjaan. Hän osoitti myös empiirisen ristiriidan: jos kirja on Jumalan selkeää sanaa, miksi eurooppalaiset kristityt kiistelevät sen sisällöstä jatkuvasti keskenään, jakautuvat eri kirkkokuntiin ja teurastavat toisianne eri tulkintojen vuoksi?

Arvio – Onko toteutunut lännessä? Kyllä, erittäin laajasti. Lahontanin kirjojen ilmestymisen jälkeen Euroopassa käynnistyi niin sanottu radikaali valistus ja myöhemmin 1800-luvulla historiallis-kriittinen raamatuntutkimus. Länsimainen yhteiskunta on pitkälti omaksunut Kondiaronkin logiikan: uskontoja kohdellaan nykyään historiallisina ja kulttuurisina tuotoksina, ei absoluuttisina ilmoituksina. Euroopan sekularisaatio (maallistuminen) ja valtion ja kirkon erottaminen ovat suoraa jatkumoa sille, että kirjoitetun dogmin pyhyys mureni.

 

2. Pääargumentti: Lunastusoppi ja perisynti moraalisena järjettömyytenä

Toinen isku kohdistui kristilliseen moraaliteologiaan, erityisesti ajatukseen siitä, että ihmiskunta on synnynnäisesti paha ja tarvitsee verisen uhrin pelastuakseen.

Aate ja argumentti: Kondiaronkin mielestä tarina siitä, että Jumala rankaisee koko ihmiskuntaa ikuisella helvetillä yhden omenan syömisen (syntiinlankeemuksen) vuoksi, oli loogisesti absurdi ja moraalittoman tyrannin merkki. Vielä käsittämättömämpää hänelle oli se, että tämän saman Jumalan täytyi tapattaa oma poikansa kidutuskuolemalla lepyttääkseen itsensä. Wendat-filosofiassa Jumala nähtiin rationaalisena ja hyvänä, ei olentona, joka luo ihmisen heikoksi ja rankaisee häntä sitten siitä, millaiseksi hänet loi.

Arvio – Onko toteutunut lännessä? Toteutunut lähes täydellisesti. Nykyinen länsimainen ihmiskäsitys ei perustu perisynnille tai ihmisen synnynnäiselle pahuudelle. Moderni psykologia, pedagogiikka ja ihmisoikeusajattelu lähtevät siitä, että ihminen syntyy vapaana ja kykenevänä hyvään, ja ympäristö sekä yhteiskuntarakenteet muovaavat häntä (ironista kyllä, juuri tämän ajatuksen Rousseau varasti Kondiaronkilta). Kristillinen helvetinpelko ja syyllisyyskeskeinen moraalijärjestelmä ovat murtuneet, ja länsimainen ihminen hakee moraalinsa mieluummin humanismista kuin pelkoon perustuvasta teologiasta.

 

3. Pääargumentti: Moraali ilman pakkovaltaa (Rakkaus vs. Pelko)

Kondiaronkin kenties syvällisin oivallus oli se, että eurooppalainen moraalijärjestelmä oli empiirinen epäonnistuminen, koska se toimi ainoastaan ulkopuolisen pakon avulla.

Aate ja argumentti: Kondiaronk sivalsi jesuiittoja huomauttamalla, että eurooppalaiset tekivät hyvää ja noudattivat lakeja vain siksi, että he pelkäsivät kuninkaan pyöveliä, vankiloita tai ikuista kadotusta. Jos nämä kontrollimekanismit otettaisiin pois, eurooppalainen yhteiskunta romahtaisi kaaokseen. Wendat-yhteiskunnassa ei ollut koodeja, poliiseja tai vankiloita, mutta ihmiset pitivät huolta toisistaan, koska he olivat vapaita ja järkeviä olentoja. Kondiaronkin mukaan todellinen moraali vaatii vapaaehtoisuutta; pelkoon perustuva "moraali" on pelkkää alistamista.

Arvio – Onko toteutunut lännessä? Tämä on Euroopan suurin, edelleen kesken oleva ja ristiriitaisin taistelu. Toisaalta länsimaat ovat omaksuneet Kondiaronkin ihanteen: uskomme yksilönvapauteen, demokratiaan ja siihen, että ihmiset voivat päättää asioistaan vapaaehtoisesti ilman itsevaltaista kuningasta tai kirkon pakkovaltaa. Toisaalta länsi ei koskaan kyennyt toteuttamaan Kondiaronkin anarkistista ja valtiotonta utopiaa. Sen sijaan Eurooppa korvasi kuninkaan ja kirkon pakkovallan modernilla byrokraattisella koneistolla: virastoilla, hienovaraisella juridisella kontrollilla ja kapitalistisella talousjärjestelmällä, joka luo uudenlaista riippuvuutta. Vapaus toteutui paperilla, mutta rakenteellinen pakko jäi.

 

Nykyhetken pohdinta: "Notkea moderni" uskonnollisuus ja teologinen vetäytyminen Suomessa

Tässä kohdassa meidän on kuitenkin kysyttävä: olemmeko todella liikkumassa kohti Kondiaronkin kuvaamaa täysin rationaalista yhteiskuntaa? Nykyään mediassa puhutaan usein siitä, että uskonnollisuus olisi tekemässä paluuta. Mutta onko kyseessä perinteisen opin elpyminen, vai jokin aivan muu ilmiö?

Tämän ilmiön ymmärtämiseksi meidän on otettava käyttöön sosiologi Zygmunt Baumanin käsite notkea moderni (liquid modernity). Elämme ajassa, jossa vanhat, kiinteät ja raskaat instituutiot sekä ehdottomat dogmit ovat sulaneet joustaviksi, virtaaviksi ja yksilökeskeisiksi muodoiksi. Uskonto ei ole välttämättä kadonnut, mutta se on muuttunut "notkeaksi": se ei enää vaadi ihmistä alistumaan valmiille teologiselle paketille, vaan ihminen poimii sieltä itselleen sopivia palasia.

Tämä notkeus näkyy kaikkein dramaattisimmin kirkon sisällä ja siinä, miten se ilmenee meillä täällä Suomessa.Uskovatko suomalaiset papit ja teologitkaan enää itsekään kohdan kaksi sisältöön – eli perisyntiin, kirjaimelliseen lunastusoppiin ja helvetin kadotukseen?

Kun tarkastellaan esimerkiksi Kirkon tutkimuskeskuksen kirkkobarometreja ja nykyistä suomalaista teologista keskustelua, huomataan, että perinteinen opillinen kiinteys on sulanut. Puhe lankeemuksesta, veriuhrilla lepytettävästä vihaisesta Jumalasta tai ikuisesta kadotuksesta loistaa poissaolollaan lähes kaikissa valtavirran saarnoissa. Suomalainen teologia on joutunut vetäytymään Kondiaronkin esittämän moraalisen haasteen edessä.

Perisynti on suomalaisessa nykyteologiassa muuttunut "rakenteelliseksi puutteellisuudeksi" tai "vieraantumiseksi", helvetti on määritelty pelkäksi vertauskuvalliseksi "eroksi rakkaudesta", ja Jeesuksen ristinkuolema nähdään empaattisena solidaarisuuden osoituksena kärsivää ihmistä kohtaan – ei juridisena lunnashintana, jolla Jumala lepytetään. Kirkko ja sen papisto ovat siis hiljaa ja joustavasti sopeutuneet siihen kritiikkiin, jonka wendat-päällikkö esitti jesuiitoille yli 300 vuotta sitten. Suomessa papisto opettaa nykyään pitkälti sellaista humanistista ja empaattista etiikkaa, jota Kondiaronk edusti – he vain tekevät sen kristillisen sanaston ja valtionkirkon rakenteiden suojissa.

 

Johtopäätös: Kuka voitti väittelyn?

Kun katsomme nykyistä Eurooppaa ja sen notkeaa, maallistunutta kirkkoa, huomaamme, että olemme älyllisesti paljon lähempänä 1700-luvun alun wendat-päällikkö Kondiaronkia kuin häntä käännyttämään tulleita ankaria ranskalaisia jesuiittoja.

Eurooppa ei "keksinyt" näitä ajatuksia kabineteissaan. Se joutui uuden maailman älyllisen hyökkäyksen kohteeksi, nielaisi nämä argumentit Lahontanin kautta, ja Rousseaun kaltaiset ajattelijat pukivat ne eurooppalaiseen asuun suojellakseen itseään. Länsimainen moderniteetti, sen yksilönvapaus ja jopa nykyinen suomalainen teologia ovat suorassa kiitollisuudenvelassa sille "notkealle" logiikalle, jota meidät on opetettu pitämään "alkukantaisena".

 

Kirjoituksen soundtrack: Moraali ilman instituutioita ja mielikuvituksen vapaus. John Lennonin Imagine.

John Lennon: Imagine (Teoksen alkuperäinen vuoden 1971 miksaus). Esittäjinä John Lennon (laulu, piano), Klaus Voormann (basso) ja Alan White (rummut). Tuottajina John Lennon, Yoko Ono ja Phil Spector.

 

Tämän kirjoituksen loppumusiikiksi on valittu pop-historian tunnetuin rauhan ja vapauden hymni, joka äänitettiin Lennonin kotistudiossa Tittenhurst Parkissa kesällä 1971. Kappaleen riisuttu, mutta hienostunut äänimaailma rakentuu Lennonin kaihoisan pianoriffin, Klaus Voormannin joustavan bassolinjan ja Phil Spectorin luoman hienovaraisen jousitaustan ympärille.

Kriitikot ovat luonnehtineet kappaletta vuosisadan merkittävämmäksi utopiaksi – Lennonin laulu nousee instituutioiden yläpuolelle kuin suora ja pelkistetty ihmisyyden ääni, joka riisuu moraalilta rangaistuksen ja kontrollin pelon. Teos sopii tekstisarjamme viidennen osan loppuhuipennukseksi täydellisesti, sillä se ilmaisee juuri sitä samaa rationaalista vapautta, josta päällikkö Kondiaronk puhui 300 vuotta sitten: se haastaa meidät kuvittelemaan maailman ilman taivaan tai helvetin pakkovaltaa. Tämä ajaton tulkinta palauttaa uskon yksilön vapaaehtoiseen moraaliin ja antaa äänen sille poliittiselle mielikuvitukselle, jonka rousseaulainen harha meiltä yritti riistää. Siispä John Lennon ja Imagine.

 

Tämän kirjoituksen artikkelikuva on tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

 

Tämän kirjoitussarjan aikaisemmat julkaisut:

Osa 4. Mitä Rousseau ei uskatanut sanoa ääneen?

Osa 3. Modernin yhteiskunnan vankilakoodi.

Osa 2. I ja II potenssi.

Osa I. Rousseaun petos ja kolumbiaanisen vaihdon kolmas potenssi.

Rousseaun ajatuskoe - taustat ja seuraukset. vol 4. Mitä Rousseau ei uskaltanut sanoa suoraan.

Länsimaisessa historiankirjoituksessa, lukion oppikirjoissa ja yliopistojemme pölyisissä luentosaleissa opetetaan edelleen yhtä ja samaa perusharhaa: Eurooppa muka ”keksi” uskontokritiikin, vapauden ja modernin moraalin valistusajalla eurooppalaisten kabinettifilosofien nerouden ansiosta. Tämä on se suuri pimeys, jossa meidät on opetettu elämään. Totuus on huomattavasti vaarallisempi ja reaalipoliittisesti herkempi. 

Todellisuudessa Euroopan sivistyneistö oli varsin kykenemätön kuvittelemaan maailmaa ilman kuninkaiden ruoskaa ja kirkon helvetinpelkoa, ennen kuin uuden maailman ajattelijat iskivät tämän koneiston ytimeen.

Kun wendat-päällikkö Kondiaronkin pureva logiikka levisi Eurooppaan paroni Lahontanin bestseller-niteiden kautta vuonna 1703, valistusajan eliitti sai eteensä älyllisen haasteen, johon sillä ei ollut mitään vastausta. Aikalaislähteet, kuten uuden maailman jesuiittojen viralliset raportit, todistavat hämmentyneinä, kuinka tämä intiaaniasussa esiintynyt poikkeuksellinen oraattori kykeni murtamaan eurooppalaisen teologian ja moraalikäsityksen argumentit mennen tullen. Kondiaronkin uskontokritiikki ei ollut mitään nojatuolifilosofiaa, vaan se iski suoraan eurooppalaisen valtarakenteen kahteenpilariin: katoliseen kirkkoon ja kuninkaiden itsevaltiuteen.

Ensimmäinen isku oli teologinen tyrmäys. Kondiaronk osoitti jesuiitoille, että kristillinen moraalijärjestelmä on täydellinen empiirinen epäonnistuminen. Hän ihmetteli sivaltavan ironisesti, miten eurooppalaiset voivat väittää omistavansa Jumalan ainoan totuuden ja korkeamman moraalin, jos he tekevät hyvää ainoastaan rangaistuksen ja kidutuksen pelosta. Eurooppalainen ihminen tarvitsi ikuisen helvetin tuomion, kuninkaan pyövelin, lakituvat, poliisit ja vankilat pysyäkseen edes jollain lailla ihmisiksi. 

Kondiaronkin omassa yhteiskunnassa ei ollut koodeja, ei lakitupia, ei poliiseja eikä rangaistuslaitoksia – silti ihmiset pitivät huolta toisistaan ja yhteisöstään, koska he olivat vapaita, tasa-arvoisia ja järkeviä olentoja. Kirkon luoma ja ylläpitämä uskonto ei siis tuonut ihmiselle moraalia, vaan se oli pelkkä alistamisen, syyllistämisen ja henkisen kontrollin väline.

Toinen isku oli poliittinen tyrmäys, joka osoitti kuninkaiden tarpeettomuuden. Euroopassa kuninkaat ja kirkko tarvitsivat toisiaan selviytyäkseen: kuningas oikeutti absoluuttisen valtansa Jumalan armosta, ja vastineeksi kirkko sai kuninkaalta suojan, maata ja verotusoikeuden pohjalta puristettuihin luokkiin. Kondiaronk sanoi suoraan, että kuningas on tarpeeton loinen, joka synnyttää sen pohjaluokan kurjuuden ja orjuuden, jota koneiston pyörittämiseen tarvitaan. Hän osoitti omalla esimerkillään, että suuret, kymmenien tuhansien ihmisten monimutkaiset liittokunnat voivat elää, neuvotella ja tehdä suuria geopoliittisia päätöksiä täysin vapaaehtoisesti, ilman keskitettyä pakkovaltaa, kruunua tai armeijaa.

Kun Jean-Jacques Rousseau istui kabinetissaan ”säveltämässä” vuoden 1754 tutkielmaansa ihmisten välisen epätasa-arvon alkuperästä, hän nieli nämä Kondiaronkin radikaalit ajatukset kokonaisina. Mutta Rousseau tiesi myös erittäin hyvin, mitä Valistusajan Pariisissa tapahtuisi, jos nämä asiat sanoisi suoraan: edessä olisi välitön matka Bastiljin tyrmään, sensorin roviot tai elinikäinen, kurja maanpako.

Tässä kohdassa astuukin esiin Rousseaun suurin metodologinen valhe ja pelkuruus. Hän teki tietoisen valinnan rakentaa ajatuskokeen, jossa ei voinut käyttää kaikkea saatavilla olevaa empiiristä dataa. Rousseau tunnustaa tämän metodologisen sokeutensa itse suoraan teoksensa alussa kirjoittaessaan kuuluisat, pahaenteiset sanansa: ”Aloittakaamme siis sivuuttamalla kaikki tosiasiat, sillä ne eivät liity tähän kysymykseen.”(Commençons donc par écarter tous les faits, car ils ne touchent pas à la question.)

Rousseau sivuutti tosiasiat ja suodatti datan, koska todellinen historia oli hänen omalle teorialleen ja reaalipoliittiselle turvallisuudelleen liian vaarallista. Jos hän olisi ottanut mukaan jesuiittaraporttien ja Lahontanin niteiden todellisen empiirisen datan – eli Kondiaronkin loogisen todistuksen siitä, että suuret ihmisyhteisöt voivat elää ja kukoistaa vapaana ilman kuninkaiden ruoskaa ja kirkon helvetinpelkoa – koko hänen teoreettinen rakennelmansa vääjäämättömästä historian ansasta olisi romahtanut sekunneissa.

Niinpä Rousseau teki pelkurimaisen, kaunokirjallisen valinnan. Hän otti uuden maailman radikaalin kirkko- ja kuningaskritiikin ja kesytti sen herkkäviritteiseksi, lapsekkaaksi ja ajatuksettomaksi luonnon viattomuudeksi, joka ei vain sattunut ”tuntemaan” sivilisaation paheita. Hän maalailee tilalle epämääräistä kabineteissa syntynyttä ”luonnonuskontoa” ja säästeli sanojaan katolisen kirkon suuntaan. Hän käänsi tietoisen poliittisen vastarinnan surulliseksi saduksi viattomuuden menetyksestä ja väitti, että kuninkaat, hierarkiat ja kirkon pakkovalta ovat se vääjäämätön, evolutionäärinen hinta, joka yhteiskunnan koon kasvusta on maksettava. Missä Rousseau ei uskaltanut olla vallankumouksellinen, siellä hän valitsi olla teatraalinen sadunkertoja – ja sulki modernin ihmisen siihen mielikuvituksen vankilaan, jossa me edelleen elämme, luullen ettei tämän väkivaltakoneiston ulkopuolella ole elämää.

Rousseaun ajatuskoe – taustat ja seuraukset. vol 3. Modernin yhteiskunnan vankilakoodi.

Juttusarjamme kahdessa ensimmäisessä osassa olemme purkaneet ne mekanismit, joilla Jean-Jacques Rousseau teki vuoden 1755 tutkielmassaan historian poikkeuksellisimman älyllisen ryöstön. Hän otti Amerikan alkuperäiskansojen, erityisesti wendat-päällikkö Kondiaronkin, loistavan ja pelottavan loogisen sivilisaatiokritiikin (I potenssi) ja käänsi sen Euroopan salongeille sopivaksi, sentimentaaliseksi saduksi menetetystä luonnon viattomuudesta (II potenssi).

Mutta tämä teatteritemppu ei jäänyt vain 1700-luvun kirjalliseksi kuriositeetiksi. Siitä syntyi se kolmas potenssi, joka on modernin yhteiskuntamme kaikkein näkymättömin ja kuristavin vankilakoodi tässä ja nyt. Kun Rousseau muutti todellisen, empiirisen historian ja tietoisen poliittisen vastarinnan pelkäksi "lankeemuksen" saduksi, hän teki jotain sellaista, mitä moderni ihminen ei osaa edes kyseenalaistaa: hän kahlitsi modernin poliittisen mielikuvituksemme. Meidät on opetettu syntymästämme saakka uskomaan, että suuri koko ja monimutkainen materiaalinen yhteiskunta vaativat aina ja vääjäämättä poliisivaltiota, hierarkioita, herrajärjestelmiä, luokkajakoa ja elämää kuristavaa lakiviidakkoa. Rousseau lukitsi meidät ajatukseen, että vaihtoehtoja ei ole, ja heitti avaimen menemään.

Tämä kolmas potenssi toimii modernissa arjessamme kuin näkymätön käyttöjärjestelmä. Kun katsomme ympärillemme ja seuraamme sitä iänikuista puoluepoliittista ja ideologista mölisinää alustoilla ja uutisissa, huomaamme, mistä kaikessa on kyse. Ihmiset taistelevat kiihkeästi vankilan sisäisistä säännöistä, pykälistä ja budjettiraameista, koska kukaan ei enää kykene kuvittelemaan maailmaa häkin ulkopuolella. Jos joku ehdottaa vapaaehtoisuuteen ja aitoon tasa-arvoon perustuvaa järjestäytymistä, hänet kuitataan välittömästi ”naiiviksi utopistiksi”, joka ei ymmärrä monimutkaisen maailman realiteetteja. Rousseaun koodi on opettanut meille, että vapaus kuuluu vain pienille ja "primitiivisille" ryhmille, ja että sivilisaation hinta on aina ja vääjäämättä alistuminen.

Tämä on se suurin ja vaarallisin pimeys, joka meidän akateemisessa ja poliittisessa maailmassamme vallitsee. Todellinen empiirinen historia, jota eurooppalaiset jesuiitatkin joutuivat hämmentyneinä uuden maailman raporteissaan todistamaan, osoittaa aivan muuta. Suuret, kymmenien tuhansien ihmisten monimutkaiset liittokunnat kykenivät tekemään massiivisia geopoliittisia päätöksiä ilman keskitettyä pakkovaltaa, ilman armeijaa tai kruunun ruoskaa. Tasa-arvo ei johtunut siitä, etteivätkö he olisi "osanneet" rakentaa valtiota, vaan kyse oli tietoisesta ja älykkäästä päätöksestä kieltäytyä eurooppalaisesta luokkayhteiskunnan mallista. Irokeesien liittokunnan (Haudenosaunee) kaltaiset yhteisöt todistavat historiallisesti, että kompleksinen yhteiskunta voi toimia ilman pakkovaltaa, mutta olemme silti jääneet tämän rousseaulaisen illuusion vangeiksi.

Nykypäivän eurooppalaiselle keskustelijalle tämä kaikki tuntuu usein kaukaiselta, aivan kuin Pohjois-Amerikan tapahtumat olisivat sijoittuneet jollekin toiselle planeetalle vailla kosketuspintaa meidän todellisuuteemme. Historiallinen sokeus estää usein ja useimpia meistä näkemästä, että modernin maailman suurin poliittinen murros – vallankumous ja uuden ajan demokratia – syntyi ensimmäisen kerran nimenomaan Pohjois-Amerikassa, kun 13 siirtokuntaa julistautui vapaiksi ja itsenäisiksi valtioiksi.

Nuo mullistavat ajatukset eivät syntyneet tyhjiössä, vaan ne palasivat Ranskan valistusfilosofian kautta takaisin Atlantin yli kuin valtava älyllinen bumerangi. Länsimainen radikalismi sai alkuperäisen pontensa ja elävän mallinsa Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön, kuten Irokeesien federaation, poliittisesta järjestelmästä ja liittovaltiomallista. Yhteys on niin ilmeinen, että lopulta vuonna 1988 jopa Yhdysvaltain kongressi tunnusti virallisella päätöksellään (H.Con.Res. 331) alkuperäiskansojen demokraattisten periaatteiden suuren lahjan ja merkityksen maan perustuslain muodostumiselle.

Vaikka Kondiaronkin nimeä ei virallisissa papereissa tietenkään mainita, historian ironia on silti täydellinen. Niin kaunis ja edistyksellinen kuin Yhdysvaltain perustuslaki paperilla olikin, se ei pystynyt murtamaan Rousseaun valamaan perimmäistä muottia. Se ei palauttanut Kondiaronkin peräänkuuluttamaa aitoa, pakkovallasta vapaata tasa-arvoa, vaan rakensi sen tilalle uuden, entistä tehokkaamman koneiston. Niin amerikkalaiset kuin me koko länsimaisen sivilisaation perilliset olemme edelleen tuon saman rousseaulaisen harhan ja valtarakenteiden vankeja. Me ihailemme vapauden monumentteja, mutta elämme järjestelmän sisällä, kykenemättöminä näkemään, että se kaikkein aidoin poliittinen mielikuvitus ryöstettiin meiltä jo ennen kuin ensimmäistäkään perustuslakia ehdittiin allekirjoittaa. Rousseau teki meistä mielikuvituksen vankeja, jotka kantavat kahleitaan ylpeydellä ja pitävät niitä evolutionäärisenä kehityksenä. 

Hän sai meidät uskomaan, että nykyinen byrokraattinen koneistomme on ainoa mahdollinen koti. Kun tämä kolmannen potenssin harha paljastetaan ja valo sytytetään, se sokaisee ensin – mutta se myös osoittaa, että häkin ovi on ollut auki koko ajan ja avain on jo kauan sitten kuolleen valistusfilosofin taskussa.

Seuraavassa juttusarjamme neljännessä osassa sukellamme wendat-päällikkö Kondiaronkin todelliseen, raakaan uskontokritiikkiin, joka jätti jesuiitat sanattomiksi. Kondiaronk osoitti loogisesti, että uskonto, joka tarvitsee helvetin pelkoa, vankiloita ja lakiviidakkoa toimiakseen, ei ole jumalallista, vaan pelkkää kontrollia. Rousseau tiesi tämän, mutta hän ei Bastiljin varjoissa tai maanpaossa koskaan uskatalnut sanoa sitä suoraan, vaan kesytti sen herkkäviritteiseksi luonnonuskonnoksi ja ajatuksettomaksi viattomuudeksi.

Kirjoituksen soundtrack: Älyllinen vaihtoja yksinäisen kulkijan ääni

Antonín Dvořák: Sinfonia nro 9 ”Uudesta maailmasta”, op. 95 – II. Largo (Sovitusoikeus sooloviululle ja orkesterille: Tamas Batiashvili). Esittäjinä Lisa Batiashvili (viulu), Alan Gilbert (kapellimestari) ja NDR Elbphilharmonie Orchester.

Tämän kirjoituksen loppumusiikiksi on valittu viuluvirtuoosi Lisa Batiashvilin koskettava tulkinta, jossa kapellimestari Alan Gilbert johtaa Hampurin maineikasta NDR Elbphilharmonie -orkesteria. Tässä ainutlaatuisessa versiossa teoksen alkuperäinen, englannintorvella soitettu kaihoisa pääteema on siirretty sooloviululle, jonka hienostuneen sovituksen on tehnyt Batiashvilin oma isä, Tamas Batiashvili.

Kriitikot ovat luonnehtineet Batiashvilin soittoa poikkeuksellisen "laulavaksi" ja intiimiksi – viulu nousee orkesterin yläpuolelle kuin yksinäisen, historian varjoissa vaeltavan ihmisen ääni, joka kantaa mukanaan menetetyn vapauden syvää nostalgiaa. Teos sopii tekstisarjamme kolmannen osan loppuhuipennukseksi täydellisesti, sillä se ilmaisee sitä älyllistä vaihtoa, josta juuri kirjoitimme: Dvořák imi teoksen melodiat Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen perinnöstä ja sinkautti ne takaisin Eurooppaan. Tämä tulkinta riisuu sinfoniasta mahtipontisuuden ja jättää jäljelle vain puhtaan ytimen. Kas näin.

Rousseaun ajatuskoe - taustat ja seuraukset. vol. 2. I ja II potenssi.

Kun Jean-Jacques Rousseaun luoma myytti ”jalosta villistä” oli saanut otteen eurooppalaisesta sivistyneistöstä tapahtui jotain peruuttamatonta. Kyse ei ollut enää vain siitä, että Amerikan alkuperäiskansoilta riisuttiin heidän poliittinen älynsä. Seuraavassa vaiheessa heidän esittämänsä elävä sivilisaatio- ja uskontokritikki häivytettiin. Tämä vääristymä näkyy vielä tänäkin päivänä ja sitä on hyvin vaikea enää oikaista.

Älyllisen murroksen ja suuren harhan polttopisteessä seisoo paroni Lahontan, jonka vuonna 1703 julkaistun kolmiosaisen teoksen (Nouveaux Voyages de Mr. le Baron de Lahontan dans l’Amérique Septentrionale) aitoudesta aatehistorioitsijat ovat kiistelleet vuosisatoja. Perinteinen länsimainen akateeminen tulkinta on yrittänyt kuitata tämän massiivisen, monisataasivuisen raportin puhtaana eurooppalaisena fiktiona – satiirisena kabinettileikkinä, jossa wendat-päällikkö Kondiaronk (kirjassa esiintyvä Adario) oli vain keksitty hahmo ja turvallinen maski, jonka suulla Lahontan sai arvostella Ranskan itsevaltiutta ja katolista kirkkoa.

Meille tuttu länsimainen selitysmalli kuitenkin murenee aikalaislähteiden edessä. Uuden maailman jesuiittojen omat viralliset raportit ja kirjoitukset nimittäin tukevat ja todistavat Kondiaronkin poikkeuksellista älyä. Jesuiitat, jotka olivat aikansa parhaiten koulutettuja eurooppalaisia väittelijöitä, joutuivat omissa teksteissään hämmentyneinä myöntämään, että Kondiaronk oli häikäisevä ja pelottavan looginen puhuja. Hänen puhtaaseen rationaalisuuteen perustuvat argumenttinsa eurooppalaista lakiviidakkoa, rahanvaltaa ja moraalista rappeutumista vastaan jättivät oppineet jesuiitat kerta toisensa jälkeen sanattomiksi.

Tätä empiiristä pohjaa korostaa se tosiasia, ettei paroni Lahontan ollut mikään Pariisin salongeissa istunut nojatuolifilosofi. Hän vietti Pohjo-Amerikan rajaseuduilla kokonaisen vuosikymmenen (1683–1693) toimien ranskalaisten merijalkaväen joukkojen upseerina sekä strategisen Fort St. Josephin linnoituksen komendanttina. Hän eli, neuvotteli ja sotki kätensä uuden maailman reaalipolitiikkaan kymmenen vuoden ajan, mikä antoi hänelle poikkeuksellisen vahvan kokemuspohjan alkuperäiskansojen tapojen ja poliittisen ajattelun ymmärtämiseen.

Vieläkin ontommaksi länsimainen selittely muuttuu, kun tarkastellaan Lahontanin kirjojen historiallista suosiota. Kyseessä ei ollut mikään unohdettu siirtomaaraportti, vaan 1700-luvun alun suurin kansainvälinen bestseller. Teos painettiin uudelleen peräti 11 kertaa vain 14 vuoden sisällä, ja sen niteet käännettiin viipymättä kaikille Euroopan viidelle pääkielelle: ranskaksi, englanniksi, saksaksi, hollanniksi ja italiaksi. Kirjat olivat kaikkien huulilla, ja ne inspiroivat teatterinäytelmiä ja suosittuja romaaneja vuosikymmenten ajan. Ranskalaisessa kulttuuripiirissä kasvaneen Rousseaun on ollut aivan pakko tuntea nämä tekstit – ne olivat osa sitä älyllistä ilmaa, jota hän hengitti.

Nyt tässä kohdassa astuukin voimaan Rousseaun luoman harhan ensimmäinen potenssi. Hän otti tämän aikalaislähteiden todistaman ja koko Euroopan tunteman uuden maailman purevan, elävän ja loogisen sivilisaatiokritiikin, mutta riisui sen esittäjiltä kaiken poliittisen älyn. Rousseau kesytti Kondiaronkin kirkkaan viisauden luomalla myytin ”jalosta villistä” ja muuttamalla poliittisesti tietoisen, eurooppalaista elämänmenoa arvostelleen vapaan ajattelijan lapsenomaiseksi luonnonlapseksi. Hänen ajatuskokeessaan alkuperäiskansat eivät eläneet tasa-arvossa siksi, että he olisivat olleet taitavia poliittisia strategeja, jotka tietoisesti välttivät vallan keskittymistä ja suojelivat vapauttaan. 

Rousseaun mukaan he elivät niin vain siksi, etteivät he osanneet ajatella muuta – he olivat viattomia ja tietämättömiä luonnonlapsia ilman kykyä monimutkaiseen poliittiseen argumentaatioon. Tämä ”älyllinen rikos” ihmisyyttä vastaan muutti purevan poliittisen haasteen pelkäksi sentimentaaliseksi näyttämölavasteeksi.

Seuraavaksi astuu esiin Rousseaun luoman harhan toinen potenssi. Hän otti tämän kaikkien tunteman, aikalaislähteiden todistaman elävän poliittisen haasteen ja käänsi sen päälaelleen. Rousseau ei kiistänyt uuden maailman vapautta, vaan hän muutti sen tietoisen poliittisen vastarinnan vääjäämättömäksi historian kehitysvaiheeksi.

Rousseaun ajatuskokeessa eriarvoisuus, yksityisomistus ja valtion väkivaltakoneisto eivät olleet korjattavissa olevia poliittisia virheitä tai valintoja, vaan sivilisaation koon ja monimutkaistumisen vääjäämättömiä seurauksia. Luomalla tarinan inhimillisestä lankeemuksesta maatalouden myötä Rousseau teki historiasta yksisuuntaisen liukuhihnan. Radikaali sivilisaatiokritiikki, joka oli uuden maailman suunnasta huutanut Euroopalle todellisia poliittisia vaihtoehtoja, kesytettiin länsimaisen historianfilosofian sisäiseksi, surulliseksi saduksi menetetystä viattomuudesta.

Eurooppalaiset siis opetettiin lukemaan Kondiaronkin viisautta vain nostalgisena kaipauksena sellaiseen menneeseen luonnon tilaan, jonne ei voitu enää palata. Elävä haaste muutettiin teoreettiseksi vääjäämättömyydeksi. Näin valistusajan eliitti sai jatkaa elämäänsä hierarkioidensa keskellä, huokaillen vapauden perään mutta hyväksyen omat kahleensa sivilisaation pakollisena hintana.

Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi päällikkö Kondiaronk ei ole ollut tunnettu Suomessa juuri lainkaan näihin päiviin saakka. Koska Lahontanin teoksia ei ankarasta luterilaisesta sensuurista ja säätyläisten ranskan kielen suosinnasta johtuen koskaan käännetty ruotsiksi, meidän kulttuuripiirimme jäi täysin osattomaksi tästä ideoiden varhaisesta kolumbiaanisesta vaihdosta. Kun Rousseaun dogmit myöhemmin saapuivat Pohjolaan, ne nieltiin täällä täysin kritiikittä ilman vertailupohjaa.

Lopuksi voisi tehdä ranskalaisille ystävällismielisen, mutta sitäkin asiallisemman aatehistoriallisen ehdotuksen. Jos Ranskan valtio haluaa todella osoittaa sivistystä ja palauttaa historian valon sinne, minne se kuuluu, päällikkö Kondiaronkin rintakuva tulisi asettaa kunniapaikalle jonnekin Pariisin keskeisimmistä instituutioista – vaikkapa suoraan Panthéonin eteisaulaan muistuttamaan siitä, kenen älylliselle perustalle moderni eurooppalainen vapauskäsitys todellisuudessa muurattiin.

Tähän sopii François Couperinin teos "Les Barricades Mystérieuses"

Julkaisun kuva tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.