Meidät on opetettu uskomaan kauniiseen filosofiseen satuun. Kun Jean-Jacques Rousseau kirjoitti kuuluisat sanansa – ”Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa” – me opimme pitämään häntä vapauden ja tasa-arvon suurena puolustajana. Mutta entä jos asia onkin täysin päinvastoin? Entä jos Rousseau olikin modernin poliittisen mielikuvituk-semme suurin vangitsija, joka heitti häkkimme avaimen menemään?
Harva muistaa – tai onko meille koskaan edes kerrottu – että ennen nousuaan filosofien kaanoniin Jean-Jacques Rousseau oli Pariisissa epäonnistunut säveltäjä ja hylätty musiikkiteoreetikko. Kun hänen matemaattinen nuottijärjestelmänsä torjuttiin ja oopperauransa loppui plagiointisyytösten vuoksi, niin Rousseau löysi pelastusrenkaakseen Dijonin akatemian esseekilpailun. Musiikin sijaan hän alkoi "säveltää" historianfilosofiaa. Hän loi teatraalisen, puhtaan mielikuvituksellisen ajatusrakennelman, jonka länsimainen yleisö nieli myöhemmin kritiikittä ja suuren kunnioituksen vallassa.
David Graeberin ja David Wengrow’n teos Alussa oli… Ihmiskunnan uusi historia paljastaa, mitä tässä esseekilpailussa todellisuudessa tapahtui. Euroopan valistusaika ei syntynyt eurooppalaisten kabinettien tyhjiössä. Parhaat ideansa vapaudesta valistusfilosofit saivat nimenomaan uuden maailman ja vanhan Euroopan kohtaamisesta – ideoiden kolumbiaanisesta vaihdosta. Tämän älyllisen murroksen sytykkeenä toimi paroni Lahontanin uraauurtava tuotanto. Hänen teoksensa esittelivät Euroopalle jotain sellaista, mitä kukaan ei osannut odottaa: irokeesifilosofian ja wendat-kansan sivilisaatio- ja uskontokritiikki, jonka kirkkaimpana äänenä loisti päällikkö Kondiaronk. Heidän puhtaaseen rationaalisuuteen perustuvat argumenttinsa jättivät aikansa sivistyneimmät jesuiitat sanattomiksi.
Rousseau kuitenkin otti tämän Kondiaronkin luoman ja Lahontanin välittämän radikaalin, vapaan ja loogisen kritiikin ja vääristi sen kolmanteen potenssiin. Turhautuneen säveltäjän kynästä syntyi tuhoisa älyllinen kerrannaisvaikutus. Kyseessä ei ollut kuitenkaan tietoinen salaliitto, vaan oman katkeruuden ja teatraalisuuden ajama retorinen ansa: Rousseau tuli luoneeksi kumulatiivisen ajatusrakennelman, jossa jokainen uusi väite rakentuu suoraan edellisen päälle – vahvistaen ja moninkertaistaen edeltävän vääristymän voiman. Tämä harha valettiin lopullisesti muotoonsa hänen vuoden 1755 teoksessaan Tutkielma ihmisten välisen epätasa-arvon alkuperästä ja perusteista (Discours sur l’origine et le fondement de l’inégalité parmi les hommes). Missä Rousseau ei onnistunut musiikin keinoin, siinä hän onnistui ”kaunokirjallisin” keinoin: tuo suppea, mutta räjähdysherkkä essee lumosi koko Euroopan ja lukitsi länsimaisen historianfilosofian näihin päiviin saakka.
Tämä petos eteni seuraavissa loogisissa vaiheissa:
Ensimmäisessä potenssissa Rousseau riisui uuden maailman ajattelijoilta poliittisen älyn. Hän kesytti heidän purevat argumenttinsa luomalla myytin viattomasta ”jalosta villistä” – lapsenomaisesta luonnonlapsesta, joka eli tasa-arvossa vain siksi, ettei osannut ajatella muuta.
Toisessa potenssissa tämä kuvaileva valhe muutettiin vääjäämättömäksi historian ansaksi. Kun alkuperäiskansojen edustajat sanoivat eurooppalaisen sivilisaation, rahanvalon ja kirkon hierarkioiden olevan huono poliittinen valinta, Rousseau käänsi sen muotoon: se on vääjäämätön historian kehitysvaihe. Radikaali sivilisaatio- ja uskontokritiikki kesytettiin osaksi länsimaista historianäkemystä surulliseksi saduksi viattomuuden menetyksestä.
Kolmannessa potenssissa petos sulkeutui meidän häkiksemme. Koska menneisyys oli Rousseaun mukaan vain tietämätöntä viattomuutta ja nykyinen sivilisaatio on pakollinen ansa, me nykyihmiset olemme menettäneet poliittisen mielikuvituksemme. Meidät on opetettu uskomaan, että suuri koko ja monimutkainen yhteiskunta vaativat aina poliisivaltiota, alistumista, byrokratiaa ja hierarkioita.
Me elämme epäonnistuneen säveltäjän luomassa mielikuvituksen vankilassa, jossa vaihtoehtoja ei ole. Mutta entä jos koko laskelman pohja onkin empiirisesti väärä?
Tässä kirjoitussarjassa tullaan purkamaan tämän petoksen osat. Seuraavissa osissa tarkastelemme, kenen äly Euroopassa todellisuudessa varastettiin, miten radikaali uskontokritiikki haastoi länsimaisen moraalin ja miten moderni tutkimus murentaa Rousseaun dogmit. Lopulta kysymme sen kaikkein tärkeimmän kysymyksen: millainen voisi olla uusi maailma Rousseaun harhojen jälkeen?
Loppumusiikiksi käy vaikkapa Jean-Philippe Rameaun Danse des Sauvages (oopperasta Les Indes galantes).
David Graeber, David Wengrow, Kondiaronk, Paroni Lahontan, Kolumbiaaninen vaihto, Sivilisaatiokritiikki, Uskontokritiikki, Poliittinen mielikuvitus, Epäonnistunut säveltäjä
Rousseaun petos ja kolumbiaanisen vaihdon kolmas potenssi
