Rousseaun ajatuskoe – taustat ja seuraukset. vol 3. Modernin yhteiskunnan vankilakoodi.

Juttusarjamme kahdessa ensimmäisessä osassa olemme purkaneet ne mekanismit, joilla Jean-Jacques Rousseau teki vuoden 1755 tutkielmassaan historian poikkeuksellisimman älyllisen ryöstön. Hän otti Amerikan alkuperäiskansojen, erityisesti wendat-päällikkö Kondiaronkin, loistavan ja pelottavan loogisen sivilisaatiokritiikin (I potenssi) ja käänsi sen Euroopan salongeille sopivaksi, sentimentaaliseksi saduksi menetetystä luonnon viattomuudesta (II potenssi).

Mutta tämä teatteritemppu ei jäänyt vain 1700-luvun kirjalliseksi kuriositeetiksi. Siitä syntyi se kolmas potenssi, joka on modernin yhteiskuntamme kaikkein näkymättömin ja kuristavin vankilakoodi tässä ja nyt. Kun Rousseau muutti todellisen, empiirisen historian ja tietoisen poliittisen vastarinnan pelkäksi "lankeemuksen" saduksi, hän teki jotain sellaista, mitä moderni ihminen ei osaa edes kyseenalaistaa: hän kahlitsi modernin poliittisen mielikuvituksemme. Meidät on opetettu syntymästämme saakka uskomaan, että suuri koko ja monimutkainen materiaalinen yhteiskunta vaativat aina ja vääjäämättä poliisivaltiota, hierarkioita, herrajärjestelmiä, luokkajakoa ja elämää kuristavaa lakiviidakkoa. Rousseau lukitsi meidät ajatukseen, että vaihtoehtoja ei ole, ja heitti avaimen menemään.

Tämä kolmas potenssi toimii modernissa arjessamme kuin näkymätön käyttöjärjestelmä. Kun katsomme ympärillemme ja seuraamme sitä iänikuista puoluepoliittista ja ideologista mölisinää alustoilla ja uutisissa, huomaamme, mistä kaikessa on kyse. Ihmiset taistelevat kiihkeästi vankilan sisäisistä säännöistä, pykälistä ja budjettiraameista, koska kukaan ei enää kykene kuvittelemaan maailmaa häkin ulkopuolella. Jos joku ehdottaa vapaaehtoisuuteen ja aitoon tasa-arvoon perustuvaa järjestäytymistä, hänet kuitataan välittömästi ”naiiviksi utopistiksi”, joka ei ymmärrä monimutkaisen maailman realiteetteja. Rousseaun koodi on opettanut meille, että vapaus kuuluu vain pienille ja "primitiivisille" ryhmille, ja että sivilisaation hinta on aina ja vääjäämättä alistuminen.

Tämä on se suurin ja vaarallisin pimeys, joka meidän akateemisessa ja poliittisessa maailmassamme vallitsee. Todellinen empiirinen historia, jota eurooppalaiset jesuiitatkin joutuivat hämmentyneinä uuden maailman raporteissaan todistamaan, osoittaa aivan muuta. Suuret, kymmenien tuhansien ihmisten monimutkaiset liittokunnat kykenivät tekemään massiivisia geopoliittisia päätöksiä ilman keskitettyä pakkovaltaa, ilman armeijaa tai kruunun ruoskaa. Tasa-arvo ei johtunut siitä, etteivätkö he olisi "osanneet" rakentaa valtiota, vaan kyse oli tietoisesta ja älykkäästä päätöksestä kieltäytyä eurooppalaisesta luokkayhteiskunnan mallista. Irokeesien liittokunnan (Haudenosaunee) kaltaiset yhteisöt todistavat historiallisesti, että kompleksinen yhteiskunta voi toimia ilman pakkovaltaa, mutta olemme silti jääneet tämän rousseaulaisen illuusion vangeiksi.

Nykypäivän eurooppalaiselle keskustelijalle tämä kaikki tuntuu usein kaukaiselta, aivan kuin Pohjois-Amerikan tapahtumat olisivat sijoittuneet jollekin toiselle planeetalle vailla kosketuspintaa meidän todellisuuteemme. Historiallinen sokeus estää usein ja useimpia meistä näkemästä, että modernin maailman suurin poliittinen murros – vallankumous ja uuden ajan demokratia – syntyi ensimmäisen kerran nimenomaan Pohjois-Amerikassa, kun 13 siirtokuntaa julistautui vapaiksi ja itsenäisiksi valtioiksi.

Nuo mullistavat ajatukset eivät syntyneet tyhjiössä, vaan ne palasivat Ranskan valistusfilosofian kautta takaisin Atlantin yli kuin valtava älyllinen bumerangi. Länsimainen radikalismi sai alkuperäisen pontensa ja elävän mallinsa Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön, kuten Irokeesien federaation, poliittisesta järjestelmästä ja liittovaltiomallista. Yhteys on niin ilmeinen, että lopulta vuonna 1988 jopa Yhdysvaltain kongressi tunnusti virallisella päätöksellään (H.Con.Res. 331) alkuperäiskansojen demokraattisten periaatteiden suuren lahjan ja merkityksen maan perustuslain muodostumiselle.

Vaikka Kondiaronkin nimeä ei virallisissa papereissa tietenkään mainita, historian ironia on silti täydellinen. Niin kaunis ja edistyksellinen kuin Yhdysvaltain perustuslaki paperilla olikin, se ei pystynyt murtamaan Rousseaun valamaan perimmäistä muottia. Se ei palauttanut Kondiaronkin peräänkuuluttamaa aitoa, pakkovallasta vapaata tasa-arvoa, vaan rakensi sen tilalle uuden, entistä tehokkaamman koneiston. Niin amerikkalaiset kuin me koko länsimaisen sivilisaation perilliset olemme edelleen tuon saman rousseaulaisen harhan ja valtarakenteiden vankeja. Me ihailemme vapauden monumentteja, mutta elämme järjestelmän sisällä, kykenemättöminä näkemään, että se kaikkein aidoin poliittinen mielikuvitus ryöstettiin meiltä jo ennen kuin ensimmäistäkään perustuslakia ehdittiin allekirjoittaa. Rousseau teki meistä mielikuvituksen vankeja, jotka kantavat kahleitaan ylpeydellä ja pitävät niitä evolutionäärisenä kehityksenä. 

Hän sai meidät uskomaan, että nykyinen byrokraattinen koneistomme on ainoa mahdollinen koti. Kun tämä kolmannen potenssin harha paljastetaan ja valo sytytetään, se sokaisee ensin – mutta se myös osoittaa, että häkin ovi on ollut auki koko ajan ja avain on jo kauan sitten kuolleen valistusfilosofin taskussa.

Seuraavassa juttusarjamme neljännessä osassa sukellamme wendat-päällikkö Kondiaronkin todelliseen, raakaan uskontokritiikkiin, joka jätti jesuiitat sanattomiksi. Kondiaronk osoitti loogisesti, että uskonto, joka tarvitsee helvetin pelkoa, vankiloita ja lakiviidakkoa toimiakseen, ei ole jumalallista, vaan pelkkää kontrollia. Rousseau tiesi tämän, mutta hän ei Bastiljin varjoissa tai maanpaossa koskaan uskatalnut sanoa sitä suoraan, vaan kesytti sen herkkäviritteiseksi luonnonuskonnoksi ja ajatuksettomaksi viattomuudeksi.

Kirjoituksen soundtrack: Älyllinen vaihtoja yksinäisen kulkijan ääni

Antonín Dvořák: Sinfonia nro 9 ”Uudesta maailmasta”, op. 95 – II. Largo (Sovitusoikeus sooloviululle ja orkesterille: Tamas Batiashvili). Esittäjinä Lisa Batiashvili (viulu), Alan Gilbert (kapellimestari) ja NDR Elbphilharmonie Orchester.

Tämän kirjoituksen loppumusiikiksi on valittu viuluvirtuoosi Lisa Batiashvilin koskettava tulkinta, jossa kapellimestari Alan Gilbert johtaa Hampurin maineikasta NDR Elbphilharmonie -orkesteria. Tässä ainutlaatuisessa versiossa teoksen alkuperäinen, englannintorvella soitettu kaihoisa pääteema on siirretty sooloviululle, jonka hienostuneen sovituksen on tehnyt Batiashvilin oma isä, Tamas Batiashvili.

Kriitikot ovat luonnehtineet Batiashvilin soittoa poikkeuksellisen "laulavaksi" ja intiimiksi – viulu nousee orkesterin yläpuolelle kuin yksinäisen, historian varjoissa vaeltavan ihmisen ääni, joka kantaa mukanaan menetetyn vapauden syvää nostalgiaa. Teos sopii tekstisarjamme kolmannen osan loppuhuipennukseksi täydellisesti, sillä se ilmaisee sitä älyllistä vaihtoa, josta juuri kirjoitimme: Dvořák imi teoksen melodiat Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen perinnöstä ja sinkautti ne takaisin Eurooppaan. Tämä tulkinta riisuu sinfoniasta mahtipontisuuden ja jättää jäljelle vain puhtaan ytimen. Kas näin.

Rousseaun ajatuskoe - taustat ja seuraukset. vol. 2. I ja II potenssi.

Kun Jean-Jacques Rousseaun luoma myytti ”jalosta villistä” oli saanut otteen eurooppalaisesta sivistyneistöstä tapahtui jotain peruuttamatonta. Kyse ei ollut enää vain siitä, että Amerikan alkuperäiskansoilta riisuttiin heidän poliittinen älynsä. Seuraavassa vaiheessa heidän esittämänsä elävä sivilisaatio- ja uskontokritikki häivytettiin. Tämä vääristymä näkyy vielä tänäkin päivänä ja sitä on hyvin vaikea enää oikaista.

Älyllisen murroksen ja suuren harhan polttopisteessä seisoo paroni Lahontan, jonka vuonna 1703 julkaistun kolmiosaisen teoksen (Nouveaux Voyages de Mr. le Baron de Lahontan dans l’Amérique Septentrionale) aitoudesta aatehistorioitsijat ovat kiistelleet vuosisatoja. Perinteinen länsimainen akateeminen tulkinta on yrittänyt kuitata tämän massiivisen, monisataasivuisen raportin puhtaana eurooppalaisena fiktiona – satiirisena kabinettileikkinä, jossa wendat-päällikkö Kondiaronk (kirjassa esiintyvä Adario) oli vain keksitty hahmo ja turvallinen maski, jonka suulla Lahontan sai arvostella Ranskan itsevaltiutta ja katolista kirkkoa.

Meille tuttu länsimainen selitysmalli kuitenkin murenee aikalaislähteiden edessä. Uuden maailman jesuiittojen omat viralliset raportit ja kirjoitukset nimittäin tukevat ja todistavat Kondiaronkin poikkeuksellista älyä. Jesuiitat, jotka olivat aikansa parhaiten koulutettuja eurooppalaisia väittelijöitä, joutuivat omissa teksteissään hämmentyneinä myöntämään, että Kondiaronk oli häikäisevä ja pelottavan looginen puhuja. Hänen puhtaaseen rationaalisuuteen perustuvat argumenttinsa eurooppalaista lakiviidakkoa, rahanvaltaa ja moraalista rappeutumista vastaan jättivät oppineet jesuiitat kerta toisensa jälkeen sanattomiksi.

Tätä empiiristä pohjaa korostaa se tosiasia, ettei paroni Lahontan ollut mikään Pariisin salongeissa istunut nojatuolifilosofi. Hän vietti Pohjo-Amerikan rajaseuduilla kokonaisen vuosikymmenen (1683–1693) toimien ranskalaisten merijalkaväen joukkojen upseerina sekä strategisen Fort St. Josephin linnoituksen komendanttina. Hän eli, neuvotteli ja sotki kätensä uuden maailman reaalipolitiikkaan kymmenen vuoden ajan, mikä antoi hänelle poikkeuksellisen vahvan kokemuspohjan alkuperäiskansojen tapojen ja poliittisen ajattelun ymmärtämiseen.

Vieläkin ontommaksi länsimainen selittely muuttuu, kun tarkastellaan Lahontanin kirjojen historiallista suosiota. Kyseessä ei ollut mikään unohdettu siirtomaaraportti, vaan 1700-luvun alun suurin kansainvälinen bestseller. Teos painettiin uudelleen peräti 11 kertaa vain 14 vuoden sisällä, ja sen niteet käännettiin viipymättä kaikille Euroopan viidelle pääkielelle: ranskaksi, englanniksi, saksaksi, hollanniksi ja italiaksi. Kirjat olivat kaikkien huulilla, ja ne inspiroivat teatterinäytelmiä ja suosittuja romaaneja vuosikymmenten ajan. Ranskalaisessa kulttuuripiirissä kasvaneen Rousseaun on ollut aivan pakko tuntea nämä tekstit – ne olivat osa sitä älyllistä ilmaa, jota hän hengitti.

Nyt tässä kohdassa astuukin voimaan Rousseaun luoman harhan ensimmäinen potenssi. Hän otti tämän aikalaislähteiden todistaman ja koko Euroopan tunteman uuden maailman purevan, elävän ja loogisen sivilisaatiokritiikin, mutta riisui sen esittäjiltä kaiken poliittisen älyn. Rousseau kesytti Kondiaronkin kirkkaan viisauden luomalla myytin ”jalosta villistä” ja muuttamalla poliittisesti tietoisen, eurooppalaista elämänmenoa arvostelleen vapaan ajattelijan lapsenomaiseksi luonnonlapseksi. Hänen ajatuskokeessaan alkuperäiskansat eivät eläneet tasa-arvossa siksi, että he olisivat olleet taitavia poliittisia strategeja, jotka tietoisesti välttivät vallan keskittymistä ja suojelivat vapauttaan. 

Rousseaun mukaan he elivät niin vain siksi, etteivät he osanneet ajatella muuta – he olivat viattomia ja tietämättömiä luonnonlapsia ilman kykyä monimutkaiseen poliittiseen argumentaatioon. Tämä ”älyllinen rikos” ihmisyyttä vastaan muutti purevan poliittisen haasteen pelkäksi sentimentaaliseksi näyttämölavasteeksi.

Seuraavaksi astuu esiin Rousseaun luoman harhan toinen potenssi. Hän otti tämän kaikkien tunteman, aikalaislähteiden todistaman elävän poliittisen haasteen ja käänsi sen päälaelleen. Rousseau ei kiistänyt uuden maailman vapautta, vaan hän muutti sen tietoisen poliittisen vastarinnan vääjäämättömäksi historian kehitysvaiheeksi.

Rousseaun ajatuskokeessa eriarvoisuus, yksityisomistus ja valtion väkivaltakoneisto eivät olleet korjattavissa olevia poliittisia virheitä tai valintoja, vaan sivilisaation koon ja monimutkaistumisen vääjäämättömiä seurauksia. Luomalla tarinan inhimillisestä lankeemuksesta maatalouden myötä Rousseau teki historiasta yksisuuntaisen liukuhihnan. Radikaali sivilisaatiokritiikki, joka oli uuden maailman suunnasta huutanut Euroopalle todellisia poliittisia vaihtoehtoja, kesytettiin länsimaisen historianfilosofian sisäiseksi, surulliseksi saduksi menetetystä viattomuudesta.

Eurooppalaiset siis opetettiin lukemaan Kondiaronkin viisautta vain nostalgisena kaipauksena sellaiseen menneeseen luonnon tilaan, jonne ei voitu enää palata. Elävä haaste muutettiin teoreettiseksi vääjäämättömyydeksi. Näin valistusajan eliitti sai jatkaa elämäänsä hierarkioidensa keskellä, huokaillen vapauden perään mutta hyväksyen omat kahleensa sivilisaation pakollisena hintana.

Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi päällikkö Kondiaronk ei ole ollut tunnettu Suomessa juuri lainkaan näihin päiviin saakka. Koska Lahontanin teoksia ei ankarasta luterilaisesta sensuurista ja säätyläisten ranskan kielen suosinnasta johtuen koskaan käännetty ruotsiksi, meidän kulttuuripiirimme jäi täysin osattomaksi tästä ideoiden varhaisesta kolumbiaanisesta vaihdosta. Kun Rousseaun dogmit myöhemmin saapuivat Pohjolaan, ne nieltiin täällä täysin kritiikittä ilman vertailupohjaa.

Lopuksi voisi tehdä ranskalaisille ystävällismielisen, mutta sitäkin asiallisemman aatehistoriallisen ehdotuksen. Jos Ranskan valtio haluaa todella osoittaa sivistystä ja palauttaa historian valon sinne, minne se kuuluu, päällikkö Kondiaronkin rintakuva tulisi asettaa kunniapaikalle jonnekin Pariisin keskeisimmistä instituutioista – vaikkapa suoraan Panthéonin eteisaulaan muistuttamaan siitä, kenen älylliselle perustalle moderni eurooppalainen vapauskäsitys todellisuudessa muurattiin.

Tähän sopii François Couperinin teos "Les Barricades Mystérieuses"

Julkaisun kuva tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Rousseaun ajatuskoe - taustat ja seuraukset. vol 1. Mistä oikein oli kyse?

 

Meidät on opetettu uskomaan kauniiseen filosofiseen satuun. Kun Jean-Jacques Rousseau kirjoitti kuuluisat sanansa – ”Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa” – me opimme pitämään häntä vapauden ja tasa-arvon suurena puolustajana. Mutta entä jos asia onkin täysin päinvastoin? Entä jos Rousseau olikin modernin poliittisen mielikuvituk-semme suurin vangitsija, joka heitti häkkimme avaimen menemään?

Harva muistaa – tai onko meille koskaan edes kerrottu – että ennen nousuaan filosofien kaanoniin Jean-Jacques Rousseau oli Pariisissa epäonnistunut säveltäjä ja hylätty musiikkiteoreetikko. Kun hänen matemaattinen nuottijärjestelmänsä torjuttiin ja oopperauransa loppui plagiointisyytösten vuoksi, niin Rousseau löysi pelastusrenkaakseen Dijonin akatemian esseekilpailun. Musiikin sijaan hän alkoi "säveltää" historianfilosofiaa. Hän loi teatraalisen, puhtaan mielikuvituksellisen ajatusrakennelman, jonka länsimainen yleisö nieli myöhemmin kritiikittä ja suuren kunnioituksen vallassa.

David Graeberin ja David Wengrow’n teos Alussa oli… Ihmiskunnan uusi historia paljastaa, mitä tässä esseekilpailussa todellisuudessa tapahtui. Euroopan valistusaika ei syntynyt eurooppalaisten kabinettien tyhjiössä. Parhaat ideansa vapaudesta valistusfilosofit saivat nimenomaan uuden maailman ja vanhan Euroopan kohtaamisesta – ideoiden kolumbiaanisesta vaihdosta. Tämän älyllisen murroksen sytykkeenä toimi paroni Lahontanin uraauurtava tuotanto. Hänen teoksensa esittelivät Euroopalle jotain sellaista, mitä kukaan ei osannut odottaa: irokeesifilosofian ja wendat-kansan sivilisaatio- ja uskontokritiikki, jonka kirkkaimpana äänenä loisti päällikkö Kondiaronk. Heidän puhtaaseen rationaalisuuteen perustuvat argumenttinsa jättivät aikansa sivistyneimmät jesuiitat sanattomiksi.

Rousseau kuitenkin otti tämän Kondiaronkin luoman ja Lahontanin välittämän radikaalin, vapaan ja loogisen kritiikin ja vääristi sen kolmanteen potenssiin. Turhautuneen säveltäjän kynästä syntyi tuhoisa älyllinen kerrannaisvaikutus. Kyseessä ei ollut kuitenkaan tietoinen salaliitto, vaan oman katkeruuden ja teatraalisuuden ajama retorinen ansa: Rousseau tuli luoneeksi kumulatiivisen ajatusrakennelman, jossa jokainen uusi väite rakentuu suoraan edellisen päälle – vahvistaen ja moninkertaistaen edeltävän vääristymän voiman. Tämä harha valettiin lopullisesti muotoonsa hänen vuoden 1755 teoksessaan Tutkielma ihmisten välisen epätasa-arvon alkuperästä ja perusteista (Discours sur l’origine et le fondement de l’inégalité parmi les hommes). Missä Rousseau ei onnistunut musiikin keinoin, siinä hän onnistui ”kaunokirjallisin” keinoin: tuo suppea, mutta räjähdysherkkä essee lumosi koko Euroopan ja lukitsi länsimaisen historianfilosofian näihin päiviin saakka.

Tämä petos eteni seuraavissa loogisissa vaiheissa:

Ensimmäisessä potenssissa Rousseau riisui uuden maailman ajattelijoilta poliittisen älyn. Hän kesytti heidän purevat argumenttinsa luomalla myytin viattomasta ”jalosta villistä” – lapsenomaisesta luonnonlapsesta, joka eli tasa-arvossa vain siksi, ettei osannut ajatella muuta.

Toisessa potenssissa tämä kuvaileva valhe muutettiin vääjäämättömäksi historian ansaksi. Kun alkuperäiskansojen edustajat sanoivat eurooppalaisen sivilisaation, rahanvalon ja kirkon hierarkioiden olevan huono poliittinen valinta, Rousseau käänsi sen muotoon: se on vääjäämätön historian kehitysvaihe. Radikaali sivilisaatio- ja uskontokritiikki kesytettiin osaksi länsimaista historianäkemystä surulliseksi saduksi viattomuuden menetyksestä.

Kolmannessa potenssissa petos sulkeutui meidän häkiksemme. Koska menneisyys oli Rousseaun mukaan vain tietämätöntä viattomuutta ja nykyinen sivilisaatio on pakollinen ansa, me nykyihmiset olemme menettäneet poliittisen mielikuvituksemme. Meidät on opetettu uskomaan, että suuri koko ja monimutkainen yhteiskunta vaativat aina poliisivaltiota, alistumista, byrokratiaa ja hierarkioita.

Me elämme epäonnistuneen säveltäjän luomassa mielikuvituksen vankilassa, jossa vaihtoehtoja ei ole. Mutta entä jos koko laskelman pohja onkin empiirisesti väärä?

Tässä kirjoitussarjassa tullaan purkamaan tämän petoksen osat. Seuraavissa osissa tarkastelemme, kenen äly Euroopassa todellisuudessa varastettiin, miten radikaali uskontokritiikki haastoi länsimaisen moraalin ja miten moderni tutkimus murentaa Rousseaun dogmit. Lopulta kysymme sen kaikkein tärkeimmän kysymyksen: millainen voisi olla uusi maailma Rousseaun harhojen jälkeen?

Loppumusiikiksi käy vaikkapa Jean-Philippe Rameaun Danse des Sauvages (oopperasta Les Indes galantes).

David Graeber, David Wengrow, Kondiaronk, Paroni Lahontan, Kolumbiaaninen vaihto, Sivilisaatiokritiikki, Uskontokritiikki, Poliittinen mielikuvitus, Epäonnistunut säveltäjä

 Rousseaun petos ja kolumbiaanisen vaihdon kolmas potenssi