Ihminen ei elä pelkästään omissa virtuaalisissa tai urbaaneissa ajatusmaailmoissaan, vaan hänen tulee elää kiinni maassa ja konkreettisessa maaperässä. Se on radikaalia juurtumista maailmassa, joka yrittää muuttaa kaiken samanlaiseksi kulutuspinnaksi.
Kansainvälisessä ja historiallisessa kontekstissa käsite indigenismi on perinteisesti viitannut alkuperäiskansojen oikeuksiin ja heidän kulttuurinsa suojeluun siirtomaavaltaa vastaan. Tässä manifestissa termi indigenisti irrotetaan kuitenkin pelkästä etnisestä alkuperäiskansaisuuden vaatimuksesta. Se nostetaan laajemmaksi filosofiseksi, ekologiseksi ja anarkistiseksi asenteeksi.
Tässä yhteydessä indigenisti tarkoittaa ihmistä, joka tekee tietoisen ja moraalisen valinnan. Hän pyrkii palauttamaan ja elämään todeksi syvän, alkuperäisen yhteyden maahan, perinteeseen ja paikalliseen elämäntapaan – asuinpaikastaan tai syntyperästään riippumatta.
Uusi alkuperäisasukas: Juurtuminen valinnan kautta
Tämän manifestin kontekstissa indigenisti on siis uusi alkuperäisasukas. Tämä asema ei kuitenkaan periydy biologisen verisiteen tai geenien kautta, vaan se saavutetaan tietoisen valinnan, käytännön elämäntavan ja radikaalin instituutiovastaisen kapinan avulla. Kyseessä on tietoinen uudelleenasuttaminen maailmassa, joka pyrkii irrottamaan ihmisen biologisesta ympäristöstään.
Siinä missä moderni kulutusyhteiskunta kohtelee maata omistettavana ja tyhjiin imettävänä resurssina, uusi alkuperäisasukas kääntää suhteen ympäri: hän suostuu kuulumaan maalle. Hän adoptoi vapaaehtoisesti suomalaisen maaseudun historian, hiljaisen tiedon ja ”isien työt” omaksi moraaliseksi säännöstökseen, vaikka olisi itse syntynyt asvaltilla.
Tämä luo uudenlaisen poliittisen ja eksistentiaalisen suhteutuksen. Uusi alkuperäisasukas asettuu perinteisten alkuperäiskansojen tavoin vaatimaan autonomista tilaa kansallisvaltion ja globaalien markkinoiden sisälle. Hän kieltäytyy olemasta pelkkä järjestelmän loppukäyttäjä ja ottaa vastaan maan suojelijan ja huoltajan roolin. Se on paluuta juurille, jotka on kasvatettava itse uudelleen suoraan maaperään.
Tämä uusi olemisen tapa ja asettuminen osaksi maan tarinaa rakentuu seuraaville neljälle pilarille.
I Paikan etiikka
Indigenisti uskoo, että ihminen kuuluu tiettyyn paikkaan ja maaperään. Suomessa se tietenkin tarkoittaa suomalaista maaseutua, sen historiaa ja ”isien töitä”. Se on vastakohta globaalille, juurettomalle kulutusyhteis-kunnalle.
Paikan etiikka tarkoittaa, että vapaus ei löydy pakenemalla, vaan syventymällä siihen paikkaan, jossa ihminen on. Suomalainen maaseutu ei ole vain sijainti, vaan moraalinen valinta. Se on vastavoima globalisaatiolle, joka pyrkii tekemään jokaisesta paikasta samanlaisen. Indigenistin vapaus on kahlitsematonta, mutta se on sidottu maaperän hyvinvointiin. Kun ihminen kuuluu paikkaan, hänestä tulee sen suojelija. Tämä on ”uuden maaseudun” ydin: olemassaolo, joka ei perustu omistamiseen, vaan läsnäoloon ja huolenpitoon.
II Perinteinen tieto
Indigenisti arvostaa sukupolvien yli kulkenutta hiljaista tietoa – sitä, miten hyötykasvit kasvavat, miten sää luetaan ja miten yhteisö selviää ilman ulkopuolista ohjausta. Tämä on juuri se ”isien työt” -ulottuvuus, joka voi synnyttää uusia yhteisöjä.
Perinteinen tieto ei ole museotavaraa, vaan teknologinen ja älyllinen etu. Se on ”isien töiden” jatkumoa, joka tekee ihmisestä riippumattoman. Tämä tieto sisältää sään lukutaidon, lajikkeiden historian ja viljelyn hienovaraiset rytmit. Se on tietoa, jota ei voi oppia algoritmista tai byrokraattisesta oppaasta.
Kun hallitset perinteisen tiedon, hallitset elämäsi perusedellytykset. Se on osa Sandbergin ”indie-ideologiaa”: mitä enemmän tiedät siitä, miten maa toimii, sitä vähemmän tarvitset instituutioiden tarjoamia proteeseja.
III Vastustus instituutioita kohtaan
Indigenismi on luonnostaan anarkistista, koska se asettaa paikallisen yhteisön ja yksilön vapauden valtion ja puolueiden yläpuolelle. Se haastaa valtion ja suurten organisaatioiden vallan, koska se luottaa paikalliseen autonomiaan ja keskinäiseen apuun. Uudet "Luottamuksen osuuskunnat" voivat olla käytännön sovellus instituutiovastaisuudesta. Se korvaa byrokratian suoralla, ihmisten välisellä luottamuksella. Se on järjestelmä, joka kieltäytyy olemasta järjestelmä.
Indigenisti tietää, että instituutio haluaa aina hallita, kun taas maa haluaa vain tulla hoidetuksi. Antipolitiikka on tapa suojella tätä autonomista tilaa.
IV Sakramentaalinen luontosuhde
Luonto ei ole indigenistille resurssi tai kohde, vaan elävä ja pyhä subjekti, pyhä elinkumppani. Kasvien viljely on sakramentti, ja maaperän suojelu on moraalinen velvollisuus.
Viljelyteko on hengellinen rituaali. Tämä suhde tekee ihmisestä koskemattoman instituutioiden silmissä. Jos viljely on sakramentti, kukaan ulkopuolinen ei voi määritellä sen hintaa tai säännellä sen merkitystä. Se on pyhää vapautta, joka on täysin ennakoimatonta.
Tasavaltalaisen vapauden ja ennakoimattomuuden tilassa ”indigenistinen liitto” tarkoittaisi paluuta kaikkein alkukantaisimpiin ja samalla radikaaleimpiin elämänmuotoihin. Se on vallankumous, joka tapahtuu juuritasolla.
