Länsimaisessa historiankirjoituksessa, lukion oppikirjoissa ja yliopistojemme pölyisissä luentosaleissa opetetaan edelleen yhtä ja samaa perusharhaa: Eurooppa muka ”keksi” uskontokritiikin, vapauden ja modernin moraalin valistusajalla eurooppalaisten kabinettifilosofien nerouden ansiosta. Tämä on se suuri pimeys, jossa meidät on opetettu elämään. Totuus on huomattavasti vaarallisempi ja reaalipoliittisesti herkempi.
Todellisuudessa Euroopan sivistyneistö oli varsin kykenemätön kuvittelemaan maailmaa ilman kuninkaiden ruoskaa ja kirkon helvetinpelkoa, ennen kuin uuden maailman ajattelijat iskivät tämän koneiston ytimeen.
Kun wendat-päällikkö Kondiaronkin pureva logiikka levisi Eurooppaan paroni Lahontanin bestseller-niteiden kautta vuonna 1703, valistusajan eliitti sai eteensä älyllisen haasteen, johon sillä ei ollut mitään vastausta. Aikalaislähteet, kuten uuden maailman jesuiittojen viralliset raportit, todistavat hämmentyneinä, kuinka tämä intiaaniasussa esiintynyt poikkeuksellinen oraattori kykeni murtamaan eurooppalaisen teologian ja moraalikäsityksen argumentit mennen tullen. Kondiaronkin uskontokritiikki ei ollut mitään nojatuolifilosofiaa, vaan se iski suoraan eurooppalaisen valtarakenteen kahteenpilariin: katoliseen kirkkoon ja kuninkaiden itsevaltiuteen.
Ensimmäinen isku oli teologinen tyrmäys. Kondiaronk osoitti jesuiitoille, että kristillinen moraalijärjestelmä on täydellinen empiirinen epäonnistuminen. Hän ihmetteli sivaltavan ironisesti, miten eurooppalaiset voivat väittää omistavansa Jumalan ainoan totuuden ja korkeamman moraalin, jos he tekevät hyvää ainoastaan rangaistuksen ja kidutuksen pelosta. Eurooppalainen ihminen tarvitsi ikuisen helvetin tuomion, kuninkaan pyövelin, lakituvat, poliisit ja vankilat pysyäkseen edes jollain lailla ihmisiksi.
Kondiaronkin omassa yhteiskunnassa ei ollut koodeja, ei lakitupia, ei poliiseja eikä rangaistuslaitoksia – silti ihmiset pitivät huolta toisistaan ja yhteisöstään, koska he olivat vapaita, tasa-arvoisia ja järkeviä olentoja. Kirkon luoma ja ylläpitämä uskonto ei siis tuonut ihmiselle moraalia, vaan se oli pelkkä alistamisen, syyllistämisen ja henkisen kontrollin väline.
Toinen isku oli poliittinen tyrmäys, joka osoitti kuninkaiden tarpeettomuuden. Euroopassa kuninkaat ja kirkko tarvitsivat toisiaan selviytyäkseen: kuningas oikeutti absoluuttisen valtansa Jumalan armosta, ja vastineeksi kirkko sai kuninkaalta suojan, maata ja verotusoikeuden pohjalta puristettuihin luokkiin. Kondiaronk sanoi suoraan, että kuningas on tarpeeton loinen, joka synnyttää sen pohjaluokan kurjuuden ja orjuuden, jota koneiston pyörittämiseen tarvitaan. Hän osoitti omalla esimerkillään, että suuret, kymmenien tuhansien ihmisten monimutkaiset liittokunnat voivat elää, neuvotella ja tehdä suuria geopoliittisia päätöksiä täysin vapaaehtoisesti, ilman keskitettyä pakkovaltaa, kruunua tai armeijaa.
Kun Jean-Jacques Rousseau istui kabinetissaan ”säveltämässä” vuoden 1754 tutkielmaansa ihmisten välisen epätasa-arvon alkuperästä, hän nieli nämä Kondiaronkin radikaalit ajatukset kokonaisina. Mutta Rousseau tiesi myös erittäin hyvin, mitä Valistusajan Pariisissa tapahtuisi, jos nämä asiat sanoisi suoraan: edessä olisi välitön matka Bastiljin tyrmään, sensorin roviot tai elinikäinen, kurja maanpako.
Tässä kohdassa astuukin esiin Rousseaun suurin metodologinen valhe ja pelkuruus. Hän teki tietoisen valinnan rakentaa ajatuskokeen, jossa ei voinut käyttää kaikkea saatavilla olevaa empiiristä dataa. Rousseau tunnustaa tämän metodologisen sokeutensa itse suoraan teoksensa alussa kirjoittaessaan kuuluisat, pahaenteiset sanansa: ”Aloittakaamme siis sivuuttamalla kaikki tosiasiat, sillä ne eivät liity tähän kysymykseen.”(Commençons donc par écarter tous les faits, car ils ne touchent pas à la question.)
Rousseau sivuutti tosiasiat ja suodatti datan, koska todellinen historia oli hänen omalle teorialleen ja reaalipoliittiselle turvallisuudelleen liian vaarallista. Jos hän olisi ottanut mukaan jesuiittaraporttien ja Lahontanin niteiden todellisen empiirisen datan – eli Kondiaronkin loogisen todistuksen siitä, että suuret ihmisyhteisöt voivat elää ja kukoistaa vapaana ilman kuninkaiden ruoskaa ja kirkon helvetinpelkoa – koko hänen teoreettinen rakennelmansa vääjäämättömästä historian ansasta olisi romahtanut sekunneissa.
Niinpä Rousseau teki pelkurimaisen, kaunokirjallisen valinnan. Hän otti uuden maailman radikaalin kirkko- ja kuningaskritiikin ja kesytti sen herkkäviritteiseksi, lapsekkaaksi ja ajatuksettomaksi luonnon viattomuudeksi, joka ei vain sattunut ”tuntemaan” sivilisaation paheita. Hän maalailee tilalle epämääräistä kabineteissa syntynyttä ”luonnonuskontoa” ja säästeli sanojaan katolisen kirkon suuntaan. Hän käänsi tietoisen poliittisen vastarinnan surulliseksi saduksi viattomuuden menetyksestä ja väitti, että kuninkaat, hierarkiat ja kirkon pakkovalta ovat se vääjäämätön, evolutionäärinen hinta, joka yhteiskunnan koon kasvusta on maksettava. Missä Rousseau ei uskaltanut olla vallankumouksellinen, siellä hän valitsi olla teatraalinen sadunkertoja – ja sulki modernin ihmisen siihen mielikuvituksen vankilaan, jossa me edelleen elämme, luullen ettei tämän väkivaltakoneiston ulkopuolella ole elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti