Kun Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) kirjoitti historian luetuinta kasvatustieteellistä teostaan Émileä, hän teki sen miehenä, joka oli itse hylännyt kaikki viisi omaa lastaan löytölapsikotiin heti syntymän jälkeen. Kun hän kirjoitti yhteiskuntasopimuksesta ja kansalaisten välisestä harmoniasta, hän oli ajautunut raivoisiin riitoihin jokaisen ystävänsä ja tukijansa kanssa. Jotta voimme ymmärtää, miksi Eurooppa elää edelleen Rousseaun luomassa historian ja vapauden harhassa, meidän on riisuttava tämän valistusfilosofin pyhimyskehä. Meidän on katsottava suoraan hänen mieleensä.
Rousseau on yksi maailmanhistorian psykologisoiduimpia hahmoja, sillä hän tarjosi siihen itse materiaalin postuumissa teoksessaan Tunnustuksia (Les Confessions). Hän paljasti sielunsa synkimmät ja noloimmat puolet tavalla, joka perusti modernin omaelämäkerrallisen kirjallisuuden. Mutta vaikka häntä on perattu akateemisessa maailmassa satoja vuosia, historiankirjoituksesta on puuttunut ratkaiseva rengas: miten Rousseaun psyyke määritti sen, miksi hän pelkäsi ja torjui uuden maailman tarjoaman älyllisen kritiikin.
Katsaus Rousseaun mieleen ja tulkintahistoriaan
Psykohistoriallinen ja psykoanalyyttinen tutkimus on pitkään diagnosoinut Rousseaun elämän loppuvaiheita kliiniseksi vainoharhaisuudeksi (paranoia). Hän oli vakuuttunut, että koko Euroopan sivistyneistö – entiset ystävät Diderot, Voltaire ja David Hume etunenässä – johti massiivista, salaisuuksien verhoamaa verkostoa hänen tuhoamisekseen. Hän näki salaliittoja kaikkialla, pakeni maasta toiseen ja asui valeasussa.
Tämä paranoia ei ollut irrallinen sairaus, vaan se määritti hänen koko poliittista filosofiaansa. Koska Rousseau koki ihmisten väliset todelliset, elävät suhteet uhkaavina ja petollisina, hän pakeni niitä abstraktiin teoriaan. Hänen luomansa "luonnontila" ja absoluuttinen "yleistahto" (volonté générale) olivat psykologisia turvapaikkoja. Ne olivat rakenteita, joissa yksittäinen ihminen sulautui osaksi massaa eikä kukaan päässyt satuttamaan tai hylkäämään toista. Kyseessä oli älyllinen puolustusmekanismi (intellectualization) omaa sisäistä kaaosta vastaan.
Oliko Rousseau autisti? Moderni tulkinta
Aivan viime vuosina 2020-luvun puolivälin modernissa disability studies -tutkimuksessa ja neurodivergenssin analyyseissä Rousseaun psyykeä on alettu tarkastella täysin uudesta näkökulmasta. Tutkijat ovat kysyneet, oliko Rousseau autisti tai voitaisiinko hänet nykykäsityksen nähdä neurodivergenttinä.
Tätä näkemystä tukevat monet empiiriset faktat hänen elämästään:
Sensorinen yliherkkyys: Rousseau ei kestänyt Pariisin salonkien hälyä, sosiaalisia koodeja, teennäistä pienpuhetta tai kaupungin stimulaatiota. Hän koki ne fyysisesti kuormittavina.
Sosiaalinen vetäytyminen ja hyperfokus: Hän vetäytyi mieluiten yksinäisyyteen luontoon, herbaarioidensa ja nuottien kopioinnin pariin. Hän kykeni eristäytymään kuukausiksi ja hyperfokusoitumaan massiivisten, teoreettisten järjestelmien rakentamiseen.
Vaikeus ymmärtää sosiaalisia vihjeitä: Hänen krooniset riitansa ystävien kanssa johtuivat usein siitä, että hän tulkitsi muiden eleet ja sanomiset kirjaimellisesti tai vääristyneesti, kykenemättä joustavaan sosiaaliseen navigointiin.
Hänen oma kuuluisa lauseensa "Olen vähintäänkin erilainen" näyttäytyy modernissa valossa neuroepätyypillisen ihmisen huutona aikakaudella, jolloin ymmärrystä mielen moninaisuudelle ei ollut.
Uuden maailman data ja hauraan psyyken itsesuojeluvaisto
Tässä kohdassa astuu esiin tämän kirjoitussarjan varsinainen pääteesi. Miksi tämä hauras, vainoharhainen ja mahdollisesti autistinen mies kieltäytyi käsittelemästä uuden maailman todellista empiiristä dataa? Miksi hän kirjoitti kuuluisat sanansa: "Aloittakaamme siis sivuuttamalla kaikki tosiasiat"?
Vastaus on yksilöpsykologinen itsesuojeluvaisto. Rousseau tiesi paroni Lahontanin bestseller-kirjoista ja jesuiittaraporteista, mitä wendat-päällikkö Kondiaronk oli esittänyt. Kondiaronk oli perustellut, että suuret ihmisyhteisöt voivat elää täysin vapaana ilman kuninkaiden ruoskaa ja kirkon helvetinpelkoa. Mutta Kondiaronkin kuvaama todellinen vapaus ei ollut passiivista laiskottelua. Se oli dynaamista, vaativaa ja jatkuvaa poliittista vastuunkantoa, jossa yksilön oli oltava henkisesti vahva, rationaalinen ja kykenevä elämään suorassa vuorovaikutuksessa yhteisönsä kanssa ilman välikäsiä.
Rousseaun psyyke ei kestänyt tällaista elävää, vaativaa vapautta. Hän oli liian hauras, neuroottinen ja hylkäämisen pelon riivaama kohtaamaan Kondiaronkin anarkistista todellisuutta. Jos hän olisi ottanut uuden maailman datan vastaan sellaisenaan, hänen oma teoreettinen rakennelmansa ihmisen synnynnäisestä avuttomuudesta olisi romahtanut.
Siksi Rousseau teki pelkurimaisen valinnan: hän muutti uuden maailman elävät, älykkäät ja strategiset toimijat lapsenomaisiksi, viattomiksi luonnonlapsiksi – myytiksi "jalosta villistä" (bon sauvage). Hän sulki vapauden turvalliseen, staattiseen ja koskemattomaan häkkiin nimeltä "luonnontila". Hän teki vapaudesta passiivista utopiaa, koska ei itse psyykkisesti kestänyt sen vaatimaa aktiivista vastuuta.
Johtopäätökset
Rousseaun yksilöpsykologia paljastaa, että länsimaisen historian suuri kehitysharme ei syntynyt pelkästään poliittisesta laskelmoinnista, vaan yhden miehen traumoista ja mielen hauraudesta. Koska hauras ranskalaissyntyinen filosofi ei kestänyt uuden maailman esittämää todellista, elävää haastetta, hän kesytti sen kabinetissaan vaarattomaksi saduksi.
Tämän psykologisen pakoreaktion seuraukset olivat massiiviset: Eurooppa nieli Rousseaun neuroosit universaalina historian lakina. Meidät opetettiin uskomaan, että vapaus kuuluu vain menneisyyden viattomuuteen ja että monimutkainen yhteiskunta vaatii aina alistumista. Kondiaronkin pitämätön logiikka haudattiin, koska se oli liian raskasta hauraan filosofin kannettavaksi.
Kirjoituksen soundtrack: Edith Piafin Non, je ne regrette rien.
Edith Piaf: Non, je ne regrette rien (Vuoden 1960 alkuperäinen levytys). Sävellys Charles Dumont, sanat Michel Vaucaire. Orkesterinjohdosta vastaa Robert Chauvigny.
Tämän kirjoituksen loppumusiikiksi on valittu ranskalaisten chansonien tunnetuin ja raastavin tulkinta, jonka Piaf levytti Pariisissa loppuvuodesta 1960. Kappaleen intensiivinen, marssimainen ja dramaattisesti nouseva äänirakenne vyöryy eteenpäin Robert Chauvignyn johtaman puhallin- ja jousiorkesterin voimalla, luoden taustan Piafin hätkähdyttävän voimakkaalle ja tinkimättömälle äänelle.
Kriitikot ovat luonnehtineet teosta Piafin oman elämän tilinteoksi – laulu nousee menneisyyden raunioiden, katujen ja traumojen yläpuolelle julistaen ehdotonta, joskin epätoivoista vapautta. Teos sopii tekstisarjamme seitsemännen osan loppuhuipennukseksi täydellisesti, sillä se peilaa juuri sitä samaa psyykkistä ja neuroottista äärirajoille ajautumista, jonka kanssa Jean-Jacques Rousseau kamppaili kabinetissaan kirjoittaessaan Tunnustuksiaan. Kun Piaf julistaa, ettei hän kadu mitään ja pyyhkii menneisyyden pois, kappale asettuu ironiseen valoon suhteessa Rousseaun neuroottiseen tarpeeseen selittää ja puolustella omia elämänvalintojaan. Tämä ajaton esitys antaa ääniraidan sille hauraalle ranskalaissyntyiselle psyykeelle, jonka luoman historianharhan vankeina länsimainen sivilisaatio edelleen elää. Siispä Edith Piaf ja Non, je ne regrette rien.
Kirjoituksen artikkelikuva on tehty teoälyn avulla. Sovellus Picsart.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti