Rousseaun ajatuskoe vol. VIII. Miksi harhasta pidetään sokeasti kiinni. Yhteenveto Rousseaun ajatuskokeesta.

Tämän kirjoitussarjan aikana on purettu osiin se suuri harha, jonka Jean-Jacques Rousseau rakensi vuonna 1754 tutkielmassaan ihmisten välisen epätasa-arvon alkuperästä. Olemme nähneet, miten Amerikan rajaseutujen todellinen, aikalaislähteiden ja jesuiittaraporttien todistama wendat-päällikkö Kondiaronkin käytännössä vastaansanomaton sivilisaatio- ja uskontokritiikki varastettiin ja alistettiin kolmen tason kautta.

 

Sarjan aiemmissa osissa käyttämäni käsite potenssi on tässä viimeisessä kirjoituksessa korvattu sanalla kerrannaisaste, sillä jokainen aste nimenomaan vahvistaa ja syventää tätä harhaa edelliseen tasoon verrattuna:

 

I kerrannaisaste (Älyllinen riisuminen): Alkuperäiskansojen elävä, dynaaminen ja haastava yhteiskuntakritiikki riisuttiin poliittisesta älystään ja strategisesta toimijuudestaan.

II kerrannaisaste (Historian lankeemus): This suodatettu ja kesytetty aines muutettiin vääjäämättömäksi, lineaariseksi historian lankeemukseksi ja koskemattomaksi ”luonnontilaksi”.

III kerrannaisaste (Mielikuvituksen vankila): Tämä myytti sulki lopulta modernin länsimaisen ihmisen poliittisen mielikuvituksen vankilaan, jossa nykyisiä valtarakenteita pidetään ainoina mahdollisina.

 

Sarjan päätteeksi on kuitenkin uskallettava kysyä se kaikkein syvin ja kipein kulttuuripsykologinen kysymys: Miksi länsimaiselle ihmiselle, meidän oppikirjoillemme ja akateemiselle perinteellemme on edelleen niin poikkeuksellisen vaikeaa hyväksyä tämä? Miksi Rousseaun luomasta ajatuskokeesta ja sen synnyttämästä pimeydestä pidetään sokeasti kiinni, vaikka moderni arkeologia ja historialliset aikalaislähteet murentavat sen dogmit sekunneissa?

 

Sokea takertuminen kumpuaa kolmesta syvästä syystä, jotka suojelevat eurooppalaisen poikkeuksellisuuden myyttiä ja vaihtoehdottomuuden lohtua.

 

1. Auktoriteettiusko ja institutionaalinen suojelureaktio

Länsimainen yliopistojärjestelmä elää tiukasti rajatusta mannermaisesta kaanonista. Jos virallinen tiedemaailma myöntäisi, että Euroopan ulkopuolinen, "kirjoitustaidoton" päällikkö oli älyllisesti, filosofisesti ja loogisesti suvereenimpi valistusajattelija kuin Pariisin salongeissa istuneet nerot, koko länsimainen oppihierarkia kääntyisi päälaelleen.

 

Tämä tarkoittaisi sen tosiasian kohtaamista, että eurooppalainen sivistys ei tuonutkaan valoa pimeyteen uuden maailman rajaseuduille. Päinvastoin: se joutui itse uuden maailman valaisemaksi, kriittisen logiikan kohteeksi – ja vastasi tähän haasteeseen varastamalla älyllisen pääoman, pyyhkimällä alkuperäiset tekijänoikeudet ja muuttamalla elävän kritiikin lapsekkaaksi "jalon villin" fiktioksi. Tämän myöntäminen murentaisi satojen vuosien eurosentrisen ylemmyydentunnon, jolle modernit humanistiset tieteemme on pitkälti rakennettu.

 

2. Vaihtoehdottomuuden lohtu ja rakenteellinen pelko

Akateemisen ja poliittisen sivistyneistön on psyykkisesti huomattavasti helpompaa ja turvallisempaa uskoa, että nykyinen lakiviidakko, rahanvalta, raskas byrokratia ja valtion keskitetty väkivaltakoneisto ovat "yhteiskunnan koon, väestönkasvun ja monimutkaisuuden vääjäämätön, biologinen hinta". Meille on opetettu, että sivilisaatio vaatii aina vapauden uhraamista.

 

Jos tämä Rousseaun tarjoama selitys murenee – kuten se Ukrainan megasittien, Turkin löytöjen ja Teotihuacánin kohdalla empiirisesti tekee – se tarkoittaa sen tunnustamista, että me elämme huonojen, tietoisten ja reaalipoliittisten valintojen keskellä. Se tarkoittaisi, että nykyinen alistava järjestelmämme ei ole luonnonlaki, vaan valinta, ja että asiat voisivat olla toisinkin. Tämän tunnustaminen vaatisi sellaista radikaalia ja vastuullista poliittista mielikuvitusta, jota vertaisarviointien, virkaurien ja apurahojen maailma ei pysty eikä uskalla tukea. On mukavampaa valittaa häkin sisällä kuin kohdata avoimen oven tuoma vapaus ja vastuu.

 

3. Retorinen suojakilpi elävää vapautta vastaan

Rousseau ei siis ollut vain yksi pitkän historiankeskustelun osallistuja. Hän oli se nerokas retorinen arkkitehti, joka tarjosi länsimaiselle ihmiselle suojakilven tätä herättävää totuutta vastaan. Kun nykyiset salonkifilosofimme ja lukion oppikirjamme puolustavat Rousseauta, he eivät puolusta miestä itseään tai hänen ristiriitaista elämäänsä. He puolustavat sitä älyllistä häkkiä, jonka sisäpuolelle heidän oma maailmankuvansa ja yhteiskunnallinen asemansa on muurattu.

 

Kondiaronkin kuvaama ja wendat-liittokunnan käytännössä toteuttama vapaus oli vaativaa: se vaati yksilöltä moraalista selkärankaa, tietoista solidaarisuutta ja kykyä argumentoida ilman pakkovallan tai helvetinpelon välikäsiä. Rousseaun myytti vapautti länsimaisen ihmisen tästä vastuusta siirtämällä vapauden saavuttamattomaan menneisyyteen.

 

Epilogi: Häkin ovi on auki

Kun valo sytytetään pitkän pimeyden jälkeen, se sokaisee ensin. Tämä kahdeksanosainen juttusarja on kuitenkin kulkenut läpi historian aikalaislähteiden, jesuiittaraporttien, yksilöpsykologisten traumojen ja uusimman arkeologisen vallankumouksen osoittaakseen yhden selvän asian: se häkki, jossa luulemme elävämme, on pelkkä älyllinen harha.

 

Eurooppa ei keksinyt vapautta, se pelästyi sitä. Mutta digitaalinen jalanjälki on nyt jätetty, taustakohina on käynnistetty, ja historian vaiettu totuus on tuotu päivänvaloon. Häkin ovi on ollut auki koko ajan – meidän on vain uskallettava astua ulos Rousseaun varjosta ja alkaa käyttää mielikuvitustamme uudelleen. 

 

Tämä oli Jean-Jacques Rousseaun ajatuskoetta käsittelevän kirjoitussarjan viimeinen osa. Nyt mieleeni on kuitenkin noussut uusia ajatuksia. Ehkäpä ensi keväänä näemme uuden, laajemman kirjoitussarjan, jossa käsittelemme uutta ajatusloukkua. Ihmisellä on nimittäin taipumus sortua aina uuteen harhaan ja ajatusloukkuun heti, kun hän on edellisestä vapautunut.

 

Kirjoituksen soundtrack: Claude François: Comme d'habitude (Vuoden 1967 alkuperäinen levytys). Sävellys Claude François ja Jacques Revaux, sanat Gilles Thibaut ja Claude François. Orkesterinjohdosta ja sovituksesta vastaa Jean-Claude Petit.

Tämän kahdeksanosaisen juttusarjan lopulliseksi päätösmusiikiksi on valittu ranskalaiseen sielunmaisemaan syvälle pureutuva pop-historian mestariteos, joka levytettiin Pariisissa vuonna 1967. Teos sai universaalin, sinfonisen ja dramaattisen herätyksen Pariisin olympialaisten päättäjäisissä, missä sen suuret jousi- ja puhallinvallit muistuttivat maailmaa siitä, mistä laulussa on pohjimmiltaan kyse. Toisin kuin amerikkalainen, Frank Sinatran tunnetuksi tekemä ylpeä mahtipontisuus, alkuperäinen ranskalainen tulkinta rakentuu kolkon ja arkisen realismin ympärille.

Kriitikot ovat luonnehtineet kappaletta kulissien ja tyhjien rutiinien säälimättömäksi kuvaukseksi – se riisuu ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta kaiken valheellisen hohdon ja paljastaa sen mekaanisen häkin, johon olemme itsemme sulkeneet. Teos sopii koko sarjamme loppuhuipennukseksi täydellisesti, sillä se peilaa sitä valtavaa harhaa, jonka vankeina länsimainen sivilisaatio elää Rousseaun ajatuskokeen jäljiltä. Kun kappaleen dramaattinen loppuhuipennus vyöryy esiin, se osoittaa, kuinka kevyellä pohjalla meidän luomamme yhteiskunnalliset suojakilvet kuten Rousseaun pako todellisuudesta ja satusetä Hararin fatalistiset tarinat lepäävät. Tämä esitys muistuttaa, että ”kuten tavallista” eläminen ei ole luonnonlaki, vaan valinta. Häkin ovi on auki, ja on aika lakata näyttelemistä. Siispä Claude François ja Comme d'habitude.